10MILA, or: Scandinavia – Switzerland 7:4

"Relays are much greater in Scandinavia than in Switzerland."

This was my conclusion after my first 10MILA. Let's start about writing why:

Travel:

Hard decision at the airport :)

I was travelling only a short time with the bus, but as I heard especially the trip home has to be very funny. Well, in Switzerland we don't have these long trips because of a very good public transport network. Sometimes it's good to be home a bit faster. So 1:1 at the beginning.

Club:

With the club mates of LS-37 as well as with these of my club I like to spend time. But the finish ones are speaking sometimes a language hard to understand. But because it’s my business to learn it, still equality: 2:2

Terrain:

We have got some nice terrains at home, not really where I live but as I told before, they are easily to reach. Are there bad places to run in Scandinavia? I never saw one. 3:2

Arena:

It was like “wow” entering the arena on Saturday. We never have such big competitions in Switzerland so it was quite impressive to have such a big thing only for a weekend. Two things that have been standing out: Enough toilets (I never had to wait, in Switzerland you never can just enter) and Sauna the whole night long. (Best thing after two hours in the forest, unfortunately at Swiss competitions there isn’t any) 4:2

Relay:

A friend of me said: “You’re crazy to start on “långa natten” at your 10MILA premiere” Well, it was crazy, but in a positive sense. It was the craziest orienteering race of my life.  The first time you got the A2(!) map (I could have left my sleeping bag at home) and see the loooooong route choices. (For example control 7, more than 3km only straight line distance.)

In Switzerland you can be happy to be together with about five people on a fourth leg of a relay. Shortly after the start, I was catching with two other runners a group of maybe 20 people. I could have switched off my torch, it was like day in the night. For sure I did not, control #1 I punched first of the whole group. Two hours of running, reading map, fighting against trees, stones and marshes and as well some opponents have been very funny. 5:2

Accommodation:

At home we are camping during relays and if the weather isn’t completely bad, this is great. The school we slept at 10MILA was also nice, both are getting a point here, because of the trust the school had. Don’t think about sleeping in a school in Switzerland. No school would allow this or they would at least block everything. Both 6:3

Atmosphere:

The atmosphere at 10MILA has been great, there’s no need of description. But at home more people do know you and cheer you, so it’s also very nice there. Probably a bit smaller but more familiar. 7:4 and victory to Scandinavia. :)

I’ve been very happy to start at 10MILA, thanks to LS-37 for giving me this chance. In a bit more than five weeks, Jukola will be held in Vantaa – and because it’s in Finland it will be greater again, won’t it?

Hope to see you there!

Philipp

Lahtelaiset Pécissä

Rakas LS:n blogi,
olemme olleet kolme päivää kevätleirillä täällä Unkarin Pécissä. Jalat ovat mäkien ja suppien ylös alas kiikkumisesta väsyneet, joten tänään on kevyemmän päivän paikka ennen viikonlopun kilpailuja. Ajatus oli näin lupsakamman päivän kunniaksi nukkua pidempään, mutta vähäsen meni homma mönkään. Ensin linnut aloittivat kuudelta joka aamuisen laulukonserttinsa ja sitten 7.15 Kirvesmiehen perheen kanssa samassa talossa punkkaavat Lauri ja Joni päättivät lähteä aamulenkille ja miljoonan lukon ulko-oven kanssa toimimisesta kuului omat äänensä. Tässä sitä nyt istutaan siis aamulenkki takana ja -pala mahassa.

Treenit ovat meidän kymmenen hengen porukallamme menneet vaihtelevan hyvin. Kukaan ei kuitenkaan ole eksynyt eli äitien ei tarvitse huolehtia etteivätkö pojat kotiin ilmestyisi. Pummeja  on tullut, mutta loppu leirin tavoitteena on karsia ne minimiin. Nilkkaan koskee muutamalla, suunnistuskengät ovat hiertäneet rakkoja, parille koukkupolvelle niin ala- kuin ylämäetkin ovat hankalia (paljoa muuta täällä ei olekaan....) ja yhdellä on selkä rikki. Kimmon selkäkivuissa on jotain hyvääkin, jos asiaa haluaa positiivisesti ajatella; saatte ihailla touhuamme täällä kuvien välityksellä!

Asumme täällä Unkarin viidenneksi suurimmassa kaupungissa kolmessa eri paikassa; Kimmo ja Teemu Kovacsin perheen vieraina, Aleksi ja Pauli Pelyeillä ja Kirvesmiehet + Joni ja Lauri Viniczaiden perheen naapurissa. Unkarilaiset ystävämme ovat pitäneet meistä hyvää huolta. Olemme saaneet käyttöömme kaksi autoa, treenit ovat olleet viimeisen päälle rastilippuine kaikkineen, majoituspaikat ovat passeleita ja mikä urheilijoille kenties tärkeintä: ruokahuolto pelaa. Saapuessamme tiistaina jääkaapit oli ladattu täyteen ruokaa ja illalliset olemme tähän asti saaneet nauttia isäntäperheiden luona. Näillä aterioilla ei ahmita suomalaiseen tapaan tuppisuina vaan kehitetään kielitaitoa ihan kunnolla.

Kuten jo alussa mainitsin on meillä viikonloppuna edessä monelle porukkamme jäsenelle kevään ensimmäiset kisat. Budapestin lähistöllä juostavissa skaboissa startataan lauantai aamuna keskimatkalle ja iltapäivällä juostaan viestiä. Sunnuntaina on vielä edessä pitkä matka ennen paluuta tänne Pécsiin. Maanantain ja tiistain treenaamme sitten minkä jaksamme. Myöhään tiistai-iltana Helsinki-Vantaalle saapuu väsyneitä, mutta entistä taitavampia, kovempi kuntoisia, kielitaitoisempia ja monta kokemusta ja kaveria rikkaampia älässäläisiä.

Loppuleiristä tulee myös raporttia, joten pysykäähän linjoilla! Ja ainiin: sulatelkaa ne lumet kiitos, sillä niitä emme näiden vehreiden metsien ja +15 kelien jälkeen enää kaipaa...

Tässä leirin kuvasatoa by Kimmo: http://hirppa.kuvat.fi/kuvat/Suunnistus/2012/12_04_17-Unkari/

-Tytti

POM 2012

Hirvosten Harhamatkojen perusreissuihin kuuluvaan Portugal ”O” meetingiin lähti tällä kertaa kuusi henkilöä: viisi LS:n jantteria ja yksi muuten vaan lahtelainen. Tämän vuotinen kilpailualue sijottui suurinpiirtein Porton korkeudelle, mutta sivusuunnassa keskelle maata.

Matkaan lähdettiin viime vuosista poiketen jo torstaina. Suunnitelmissa oli vetää pari itse scoutattua treeniä pohjille, jotta homma lähtisi sujumaan heti ensimmäisestä kisasta. Ensimmäinen treeni sijaitsi Aveirossa Porton alapuolella ja se lähti hyvin käyntiin kun selkä-invaliidikin pystyi tasaisessa kangasmaastossa pitämään alta kympin vauhtia. Hyvä alku kaudelle.

Mutta ei liikaa hyvää, ettei jotain pahaakin. Autoa harjoitusta varten parkkiin pistäessä kuski tunsi hiekan hiukan pettävän renkaiden alla ja pois lähtiessä tilanne realisoitui olettamuksien mukaisesti. Onneksi pienten suditteluiden ja työntämisten jälkeen tälle syrjäiselle tienpätkälle kurvasi valkoinen koppiauto ja sieltä uloshyppäsi supersankaripappa lapion kanssa. Lapioinnin ja lisäsudittelun jälkeen patu kaivoi hinausköyden esiin ja veti traktorimme ylös suosta. Uroteon jälkeen koppiauto katosi samaan suuntaan kuin mistä tulikin, ihan kuin homma olisi kuulunut toimenkuvaan.

Jännitys ei kuitenkaan loppunut vielä siihen... Moottorin merkkivalo ei ottanut sammuakseen edes uusintakäynnistysten jälkeen. Päätimme ajaa lähimpään pitäjään toisaalta hiljaa, ettei kone laukea, mutta toisaalta kovaa, että keulan alle (maskiin ja tukivarsiin) jääneet kolme tonnia hiekkaa lentäisivät pois ennen mahdollista auton vaihtoa. Onni jumiutuneisuudessa oli kuitenkin, että kauppapaussin aikana kone korjasi itse itsensä ja matkaa jatkettiin lähemmäksi kisapaikkoja.

Matkalla Viseuhun, Vouzela nimisen paikan keskusta sai kunnian toimia epävirallisen leiri/kisa-viikon sprinttimestaruuden näyttämönä. Matkaan lähdettiin oletetun etenemiskyvyn mukaisesti takaa-ajolähdöllä. Allu ajoi koko pakan kiinni ja tuli maaliin ensimmäisenä. Se ei kuitenkaan tuonut hänelle voittoa, vaan se, että hän kävi eniten oikeilla rastipisteillä (ka oli noin 3-4 väärää ”leimaa”). Sprinttisessiollamme saatiin myös hankittua Portugaliin enemmän suunnistuksen faneja. Maaliintulon jälkeen lapsi/nuoriso-joukko piiritti ryhmämme ja olo oli kuin kovemmallakin rokkistaralla. Lopulta kuitenkin selvisi, että lapset yrittivät vain auttaa, kun näytti siltä, että olemme eksyksissä.

(kartta, pieni video sprintistä 1 rastit 11-12 ,  pieni video sprintistä 2 rasti -14)

Ensimmäisen hiukan kolean hotelliyön jälkeen jatkettiin treeneillä. Aluksi suunnattiin Model Event 1:een. Eli ensimmäisten kisamaastojen naapuriin.

Se olikin pienoinen järkytys. Ensimetrit ulos polulta ja reidet oli vereslihalla. Osa tajusi skipata yhden rastin kartan perusteella kokonaan (arvaa kumpi rasti kannatti jättää pois), kun taas osa otti haasteen vastaan ja saapui autolle verihukasta valittaen. Ei voi sanoa, että odotukset olisi olleet liian korkealla kisamaastoa kohtaan.

Heti perään Transitin keula suunnattiin kolmanteen itsehankittuun harjoitukseen. Rastinottotreenin kartta näytti ennakkoon vielä pahemmalta kuin model event, mutta onneksi täällä piikit puuttui enimmäkseen, ja menoa hidasti vain reiteen ylettyvä kanervikko. Kamerapään menoa hidasti myös tienylityksessä bongattu matojono. Ilmeisesti Pinjamadoiksi kutsuttavia kavereita oli päättänyt tehdä oman viestiharjoituksen ja veti kolmen metrin letkassa kohti rastia 15.

Päivä päätettiin viikon toisella mestaruusmittelöllä. Kahden kierroksen keilauksen kuninkaaksi nousi ulkoseuralainen Jape. LS:n kovin keilan kaataja oli Teemu ja huomioitakoon tässä myös, että Hirvosista parempi oli nuorempi versio, tottakai. Ja vieläpä erittäin makoisalla kahden pisteen erolla. (tulokset)

Ensimmäiset kisat olivat aivan Viseun kyljessä kiinni. Piikkipuskaa siis tarjolla ja yksi sankari varustautuikin reissuun raceteippireisillä (jeesusteipin musta vastine). Maasto ei ollut kuitenkaan niin paha ja kilometriajoissa päästiin jopa yllättävän koviin lukemiin. Parhaimmasta tuloksesta vastasi Aleksi. Hän oli 20-sarjan toinen. Jape vei M21A:n voiton, mutta tämän ollessa kolmanneksi korkein miesten sarja tässä kisassa, ei taso päätä huimannut.

Shortseissa ja t-paidassa (vs. Paikallisten untuvatakit ja pipot) hoidetun jätskinmetsästysreissun jälkeen oli vuorossa yösprintti Viseun keskustassa. Jopa Jape jäi tällä kertaa korkeimmalta korokkeelta kinkkisen ykkösrastin takia.

Toinen kisapäivä oli samassa kilpailukeskuksessa, mutta hiukan erityyppisessä maastonosassa. Selkäinvalidi tyytyi tällä kertaa kamera- ja kannustajamiehen rooliin. Loput viisi pummasi keskimatkalla varmaankin yhteensä yhden Lahti-Helsinki junamatkan verran aikaa. Tai no, Jape nyt voitti taas, mutta sen nyt saattoi odottaakin.

Illalla oli jälleen uuden taitolajimittelön aika. Eurosportilta tarkkaan seurattu snookkerin Welsh Open kirvoitti miehet taistelemaan alakerrassa biljardimestaruudesta. Kaksipäiväisen turnauksen päätteeksi Allu, Kimmo ja Juha oli yhden tappion rasittamana tasapisteissä ja mestaruus ratkaistiin rankkareilla. Ensimmäisellä kierroksella vain Juha pussitti ja näin nuorempi veljes joutuukin tässä selittämään kuinka hän joutui kylmiltään (siis edellisenä päivänä edellinen pussitus ja toiset hakannu monta peliä putkeen) erittäin tiukkaan tilanteeseen.
Biljardi kävi myös mainiosta keskittymisharjoitteesta. Jos halusi menestyä, piti katsoa pöytää, eikä esim. ravintolaan ja eteisaulaan.

Kolmantena kisapäivänä siirryttiin hiukan kauemmaksi koilliseen. Maaston piti olla hiukan vauhdikkaampaa ja kilpailukeskukseen viimeisiä metrejä ajaessa tuli kallioista mieleen lähinnä Suomen lounais-rannikko. Olettamus ei kuitenkaan aivan täsmännyt maastoon päästyä.

Vieläkään ei LS:n pojilla lippu oikein löytynyt. Viikon nopein maasto tarjosi kuitenkin vaikeita rastipisteitä ja taaskin vain Jape hoiti homman mallikkaasti.

Onneksi viimeinen päivä oli vielä jäljellä. Jälleen sama kilpailukeskus kun edellisenä päivänä, mutta hyvin erilainen maasto. Eliitti-sarjassa juossut ex-LS Topi antoi yhden vinkin ja se oli ”tummanvihreät on läpipääsemättömiä”. Mainio vinkki sinänsä, kun suomessa tuota viheriäistä väriä ei ehkä opi kunnioittamaan tarpeeksi.Lisäyksenä voitaneen sanoa, että kaikki vihreä kartassa hidasti oikeasti ja siihen lisäksi vielä kaikki mustakin teki saman tempun. Varsinkin semmoiset viivamaiset. Tilannetta kuvastaa hyvin väli 13-14, jonka 100m osaan selkävaivainen mies sai alamäessä menemään 5min.

Parhaiten pärjäsi jälleen Jape, joka kruunasi viikon täydellä pistepotilla jokaisesta virallisesta kisasta. Juha pyristeli perussijoilla koko viikon (5-10) ja viimeisen päivän suoritus oli nostaa jopa palkintopallille. POMmin pistelaskujärjestelmä rokottaa kuitenkin raa'asti keskimatkan töppäily(i)stä ja sija jäi kuudenneksi. Tämän karvaan opetuksen sai Allu ja jäi voittotavoitteistaan neljän pykälän päähän. Saman sarjan Teemu oli myöskin pitempien päivien pistehaalija ja ne riitti sijaan 21. 18-pojissa Joni teki yhtä päivää lukuunottamatta tasaista työtä ja sijoittui sijalle 12.

Matkaseurue suuntasi vielä yhdeksi illaksi Portoon. Muutaman kunniakierroksen jälkeen löysimme hotellin, jonka alakertaan traktorimme mahtui juuri ja juuri.Yläkerran sviitti oli taasen vähintäänkin tarpeeksi tilava. Taisipa olla ensimmäinen kerta kun kellään huoneessa olijalla oli ensiksi lounge sohvineen ja telkkareineen ja vasta toisena huoneena tilava 4 hlön huone upealla näköalalla. Nuorempi Hirvonen kuuli jo toistamiseen puolen vuoden sisällä Japen suusta: Se on Harhamatkojen standardit noussu.

Pikku turismipyörimiset keskustassa ja sitten vällyjen väliin odottamaan karvasta kotimatkaa. Karvauden kruunasi ensiksi lumeen hautautunut auto ja:

Reissu tiivistettynä:

Transit öljypohjan ja tukivarsien varassa jumissa, onneksi valkoisia koppiautoja on joka nurkalla kolme kpl.

Patonki ja Nutella.

Piikkipuskat, -köynnökset, -pensaat ja -liaanit.

Kanisterimiehet – nuo janoisten itsensä sankarit

Teló – tuli pa(r)h(a)imillaan joka viidentenä biisinä musiikkikanavalta. Ens kesän kesähitti.

Kristiansand

Donitsit – yksi mies söi niitä eniten ja voitti jokaisen kisan. Muut yritti peesata, ei vaikutusta.

One chocolate och en Caramell.

Kuvia
Kisasivut

-Hirppa

Seikkailuni Sveitsissä

Grüezi mitenand! Olen asunut nyt vajaat kaksi kuukautta Etelä-Sveitsissä alppikaupunki Churissa. Hankkiuiduin tänne sveitsiläisten suunnistajien keskustelupalstan kautta aupairiksi, ja tarkoituksella juuri urheilijaperheeseen, jottei mua katsottaisi kieroon huhkiessani toisinaan kahta treeniä per päivä. Pääsinkin perheeseen ja sukuun, jossa lähes kaikki ovat yhtä hulluina urheiluun, kuin kotona Hollolassakin ollaan. Esimerkkinä 72-vuotias Sveitsi-pappani, jolle kertyy "treeniä" yli 600 tuntia vuodessa. Paljon toki pyöräilyä, mutta kun kerran reippailimme yhdessä yhden mäen päälle ja takaisin (4,5 tuntia, 1800 m nousua), niin aika kevyesti papan tossu silläkin tavoin nousi, paikka paikoin liiankin kevyesti...

Työskentelen siis aupairina, mutta työmääräni ovat sen verran vähäiset, että aikaa harjoitteluun ja muuhun maisemien ja todella nätin kaupungin ihasteluun jää runsaasti. Kahtena iltapäivänä viikossa touhuilemme tuon 6-vuotiaan poitsun kanssa milloin mitäkin (tai no, melkein aina leikimme legoilla tai pelaamme mun tuliaseksi tuomaa Afrikan tähteä, joka alkaa olla jo aika kulunut...) ja toisinaan iltaisin vahdin vesseliä myös. Pari kertaa viikossa mun tehtävään kuuluu myös laittaa ruokaa, ja vaikka kaikissa muissa kodinhoitoon liittyvissä asioissa olen kehittynyt, niin kokkikurssin myönnän vielä tarvitsevani.

ONNISTUNUT porkkanakakku!

Mielestäni Suomi ja Sveitsi ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia maita, ja välillä sitä melkein unohtaa missä onkaan. Normaali arkeen olen päässyt paikallisen perheen jäsenenä tutustumaan hyvin. Olen myös ollut mukana täkäläisten suunnistus- ja hiihtoseurojen treeneissä ja saanut tutustua sveitsiläiseen treenikulttuuriin. Paikallisen suunnistusseuran salitreenissä kaikki pojat ja miehet haluavat vain pelata säbää, suunnistus on vaikeaa täälläkin, pasta on hyvää samoin kuin suklaa, elintaso hyvä tai oikeastaan korkea ja lunta odotetaan täällä yhtä epätoivoisesti kuin Suomessakin.

 

                                                                       

Erojakin toki löytyy. Jos harjoittelusta puhutaan, niin Suomessa en ole ikinä hiihtänyt kahdeksalta illalla pilkkopimeässä surkea otsalamppu päässä vetoja tai tehnyt kuntopiiriä pimeässä tähtitaivaan alla lehmänkakkaisella pellolla. Sauvarinnettä tehdessä voi ihailla kauniita maisemia (jos ei ole silmät jo sumeana) ja juomavyötä ei tarvitse ottaa mukaan, sillä vuorilta tuleva vesi on parempaa kuin mikään! Pidemmässä treenissä voi kiivetä kolme tuntia ylöspäin yhden mäen päälle eikä tarvitse hinata viittätoista kertaa Tiirismaata ylös. Muissa asioissa olen huomannut mm., että juhlat lähtevät käyntiin vähän hitaammin, eikä niin kuin Suomessa, että jo kello yhdeksän ensimmäistä lopahtanutta saa peitellä untenmaille. Täällä lenkillä tervehditään vastaantulijaa, ja muutenkin ihmiset ovat kohteliata. Ja aivan järkyttävän kallista täällä kyllä on! Vertailuksi sanottakoon vaikka, että H&M:kin samat vaatteet saisi Suomessa edullisemmin. Hyvä niin ettei tarvi mitään ostaa, koska eipä tuolla matkalaukussa juuri tilaa olisikaan…

Davosin 1,5 km baana...

Rakastan treenata uusissa maastoissa, jolloin ikinä ei voi olla varma mihin mikäkin polku vie. Kotona samat treenimäärät ilman mitään muuta tekemistä olisivat voineet jo jossain vaiheessa alkaa tympäistä, mutta täällä käy ihan toisin. Täällä se ikuisesti utelias Tytti, jonka kaikki kanssani enemmän harjoitelleet lienee tuntevat (ainakin Lotta - harmikseen liiankin hyvin...), pääsee valloilleen. Esimerkkinä eilinen vaellukseni, joka tuplaantui kestoltaan, koska pitihän mun päästä katsomaan "mihinköhän tää polku vie" ja "mitäköhän ton mutkan takaa löytyy". Loppujen lopuksi viiden tunnin kohdalla oli pakko soittaa Sveitsi-mami hakemaan mut autolla jostain aivan muualta kuin missä mun piti olla...

Kaiken kaikkiaan olen viihtynyt täällä todella hyvin. Kotiudun yleensä kaikkialle nopeasti; siellä missä olen lenkkareideni ja kompassini kanssa, on kotini. Hyvin voisin kuvitella muuttavani tänne joskus tulevaisuudessa. Tietysti toisinaan leikkiminen tympäisee, hintataso tuskastuttaa ja silloin tällöin väsyneenä ärsyttää, kun ei vain voi puhua suomea. Uudet kokemukset, ihmiset ja asiat saavat kuitenkin mut aina syttymään, ja täällähän niihin törmää joka päivä. Ihmisiin tutustuminen on entistä helpompaa, saksan kieleni on kehittynyt hurjasti, uudet kaverit ovat aina siisti juttu ja ehkä mä olen myös vähän sitten itsenäistynyt ja kasvanut, kun pitää itseni lisäksi pitää huolta myös jostain toisesta. (Älä äiti silti luule, ettenkö kaipaa sitä, että sä käyt kaupassa, teet ruoan ja korjaat vielä kaikki pois samalla, kun mä makaan sohvalla ilman huonoa omaatuntoa =))

Zürich

 

Jouluksi matkaan äitin ja iskän toiveesta takaisin kotiin. Ilmeisesti mun kaikkien joululahjojen lähettäminen tänne olisi tullut liian kalliiksi; eikö se iskä se just se syy ollu...?! Tasan kahden viikon päästä kannattaa siis erityisesti liikenteessä olla varovainen, sillä autoa täällä ei ole juuri tullut ajettua. Nyt odotan malttamattomasti lunta ja toivon, että toi ikuinen auringon paiste kerrankin väistyis, jotta pääsisin korkkaamaan hiihtokauden luonnonlumella! 

Hyvää joulun ja lumen odotusta kaikille! 

Tytti Kirvesmies

Ps. Jotta en kotiin palattuani saisi vieroitusoireita legoleikkien loppumisesta, saa minua mielellään kysyä lapsenvahdiksi. Barbileikkejä on ollut vähän ikävä, eli enköhän myös tyttöjen kanssa juttuun tulisi...!

Lentävin jaloin

Juoksen metsätietä Långvindsbrukissa Ruotsissa. Ympärilläni on täydellinen hiljaisuus. Olin parin km:n päässä majoituspaikastani, 4:n vierashuoneen taloa lähes meren äärellä, mutta keskiruotsalaisten metsien keskellä. Kaukana mistään muualta. Paikka oli täydellinen keskittymiseen, todellinen inspiraation lähde.  Huomenna oli alkava yksi kauden päätavoitteista, O-ringen H21L. 

Juostessani jalat tuntuvat kevyiltä, suorastaan poikkeuksellisen kevyiltä, kuin lentoon lähtisi. Näin on tuntunut monta kertaa, mutta tällä kertaa tunteessa oli jotain poikkeuksellista. Siinä oli mukana kutkuttavan odotuksen tunne ja tunne siitä, että olin valmis, valmis kohtaamaan rastiviikon haasteet. Mieli intoa täynnä. Tunne tuo mieleeni POM 2009 reissun. Silloin tein paluuta polvivammani jälkeen. Ne olivat ensimmäiset kisat ristisideleikkauksen jälkeen ja heti kärkeen rastiviikko. Silloin tunne kauan odotetusta paluusta toi juoksuun tunteen mielettömästä iskusta, kulkujen kulusta, vaikka fyysinen valmistautuminen oli vielä alkuvaiheessa. Siitä huolimatta tuolla innolla vedettiin koko rastiviikko hyvällä fyysisellä tasolla läpi ja kevyiden jalkojen fiiliksellä huolimatta koko ajan kasvaneesta rasituksesta. Hyvä kulku saavutetaan vain kovalla fyysisellä työllä, mutta kulkujen kulku on henkinen tila. Se on tunne siitä, että on valmis kohtaamaan ja voittamaan kaikki haasteet. Se vaatii inspiraatiota.

Juostessani metsätietä mieleen palautui edellinen o-ringen retkeni vuonna 2008. Nimeni komeili lähtöluetteloissa, mutta yhtään kertaa en startannut vaan olin kisaturistina, koska olin edelleen toipilas polvileikkauksen jäljiltä. Ehkä alitajunnassani oli tunne erään ympyrän sulkeutumisesta. Nyt oltiin taas samalla rastiviikolla ja juoksukykyisenä. Se, mikä jäi viimeksi tekemättä, oli nyt toteutumassa. Ehkä siitä syntyi taas tuo poikkeuksellinen keveyden tunne askelissa. Minulla oli inspiraatio.

Mistä syntyy puolestaan inspiraatio? Olen ollut myös olosuhteiden pakostakin pitkään suunnistajana kevät- ja syysihminen. Kilpailukalenterini on ollut varsin yksinkertainen: mahdollisesti Tiomila Wappuna, Jukola kesäkuussa ja Manna sekä Halikko Lokakuussa. Kaikki muu on täytettä. Keväällä mielessä on Jukolan katsastukset ja aina luonnollisesti ykkösjoukkueen paikka. Tämä kaikki vie kohti suurta tavoitetta, kesän parasta juoksua Jukolassa. Jukolan jälkeen ei yleensä ole mitään. Opiskelijana rastiviikkojen aikaan oltiin duunissa. Työelämän aikaan ovat jalat olleet telakalla tai on ollut muuten vaan muita lomasuunnitelmia. Vuoden 1998 jälkeen olen juossut kaksi kokonaista rastiviikkoa: SOW 2006 Sveitsin Alpeilla ja edellä mainittu POM 2009 helmikuussa. Kun keskikesällä ei ole ollut mitään, ei ole ollut inspiraatiotakaan. Elokuussa tulee herätys, että paikka lokakuun viestijoukkueissa on ansaittava ja armoton viime hetken reenikausi alkaa. Inspiraatio syntyy. Tavoite luo siis inspiraation. Inspiraatiosta syntyy henkinen ”voittajafiilis”. Silloin askeleessa on aina lentoa.

Tehdessäni vetoharjoituksia Mäntsälässä tänä keväänä Jukolaa varten, oli aina tunne, että askeleessa on lentoa. Ajatusten vieminen Jukolaan toi reeneihin juuri oikeanlaista fiilistä ja fiilis tarttui myös askeleisiin.  Siinä missä syyshämärässä kaasulinjaa tallatessa huudetaan motivaation perään, on samalla kaasulinjalla touko-kesäkuussa askeleessa roimasti nostetta ja intoa. Monen monta kertaa ajatuksissani ohitin metsäpoluilla nousuissa MU:n. Siinä oli inspiraationi.

-Jarno Matilanen

Matikka ikuistettiin 2010 Halikossa harvinaisella hetkellä, kun toinen jalka meinaa koskea maata. Kuitenkin 99,5% ajasta mies viettää ilmatilassa.

Haastan seuraavaksi Janne Järnstedin kirjoittamaan suunnistusharjoittelusta Sipoonkorvessa.