Elettiin kevättä 2010. Kaksinkertainen maratonkävijä Juha Hirvonen lähetti Internetin pikaviestimessä linkin Brightonissa 10.4.2011 juostavasta Maratonista. Maratonin juoksu oli useasti ollut visioissani, mutta kohtuullisesti ryhtymisrajoitteisena en vain ollut jostain syystä saanut ilmoittautumispäätöstä tehtyä. Normaalisti mieleen pilkahtaneen Maraton-ajatuksen myynti oli ollut helppoa kaataa toteamukseen, että eihän parin kuukauden varoitusajalla kannata moiseen treeniurakkaan ryhtyä. Nyt valmistautumisaikaa oli tarjolla ruhtinaallinen vuosi. Homma olisi itse asiassa helppo nakki, juoksisin vain pitkiä ja kovia lenkkejä riittävän paljon koko vuoden ajan. Totesin erityisesti, että harjoittelua ei ole varaa jättää viime tippaan. Ja koska menestys on yhtä kuin tavoitteita, asetimme Juhan kanssa ilmoittautumispanoksemme rulettipöytään. Enää eivät olleet kuin treenausvaihe ja itse juoksu läpihuutojuttuina edessä.
Kesä 2010 hujahti vauhdilla läpi muutaman tunnin viikossa treenaillen. Pehmeä alku. Jukolassa tuli täydellinen hasardisuoritus. Kainuun rastiviikolla taas osasin rasteille niin kuin telkkä löytää tiensä pönttöön.
Syksyä kohden tahti kiihtyi ja pudotin kilpailukauden loppuun painoa ankaranpuoleisen vedonlyönnin seurauksen 6 kiloa 3 kuukaudessa. Treenaus sujui elokuun loppupuolesta joulukuun hiihtoleiriin asti noin kuuden tunnin viikkomäärillä. Sitten alkoi taas hiljaisempi jakso. Hiihto ei maistunut yhtään. Päätin panostaa laatuun määrän sijasta. Aikaa kuntoon pääsyyn oli tietenkin reilusti.
Vuoden 2011 treenitahti oli noin 4 tuntia juoksua viikossa, mutta matkalle mahtui pari tiukkaa tunnepitoista harjoitusta, joilla Maraton-uskoani koettelin. Tammikuussa ratamestariseminaariviikonlopun jälkeen kotiin palattuani sunnuntai-iltana eräs kaveri laittoi linkkiä Petteri Muukkosen treenausmetodeista. Jos yksi maan koviten treenaava suunnistaja juoksee 2 tuntia päivässä, niin kyllähän minä yhtenä päivän juoksen 3 tuntia ex tempore. Niinpä puin siltä istumalta lämpökerraston sekä tuulipuvun päälle ja säntäsin Hyvinkään ympärijuoksuun. Nastalenkkarit nielivät jäistä tietä ja hurmos oli valtaisa. Jano alkoi kylläkin tulla parin tunnin jälkeen, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Ei maratoniakaan keskeyttämään lähdetä. Lopputuloksena oli pisin lenkkini historiassa, 32 kilometriä aikaan 3:11:56. Tiesin saavuttaneeni sen henkisen rajapyykin, joka 42 kilometrin juoksuun vaadittaisiin.
Koska yksi riittävän pitkä lenkki oli treenattu, oli aika reippaalle puolimaratonille helmikuun lopussa. Jäisille teille ei tehnyt mieli mennä itseään telomaan, joten paikaksi valikoitui uusi Pajulahti-halli. Juoksin hallissa 64 kierrosta 333,33 metrin radalla + 7 kunniakierrosta verrytellen. Radan keskellä olevalla jalkapallokentällä oli lasten jalkapalloturnaus käynnissä. Joukkueet taisivat vaihtua kolme kertaa juoksuni aikana. Lasten vanhemmat katsoivat ihmeissään kun yksi kaveri kiertää rataa niin kuin radionauhuri pyörittää päättymätöntä kasettia. Matkaa kertyi 21,33 km ja aikaa meni 1:48:57.
Maratonin lähestyessä harjoitteludraamaan syntyi uusi luku, kun päätin siirtää majapaikkani Hyvinkäältä Espooseen huhtikuun alussa. Viikkoa ennen kisaa oli muuton aika. Alkuviikolla pakkailin tavaroita ja koko viikonlopun kannoin tavaroita pesukoneesta alkaen vanhasta tukikohdasta auton kautta uuteen lukaaliin ja siivosin vanhan asunnon luovutuskuntoon. Sunnuntai-iltana olo oli kuin jyrän alle jääneellä ja treenauksesta ei ollut tietoakaan. Muuttaminen ei ole kyllä täysipäisen puuhaa.
Tiesin kolmien omistamieni juoksukenkien nähneensä jo parhaat päivänsä. Uudet lenkkarit oli pitänyt hankkia jo yli kahden vuoden ajan, mutta viimeisimmissä Jukolan viesteissä Asics DS Trainereita ei ollut pistetty asevelihintaan myyntihyllyille. 10 päivää ennen kisaa hankin uudet New Balancet, joita kävin ulkoiluttamassa ruhtinaalliset 3 kertaa ennen starttia. Paremmin olisi tämänkin asian voinut hoitaa. Toisaalta vanhan sananlaskun mukaan laiva on turvassa satamassa, mutta eihän laivaa sitä varten ole rakennettu.
Kisatavaroita pakatessani päivää ennen lähtöä huomasin uhontaneeni shortsit Hollolaan. Onneksi vaatekaapin varustuksestani löytyivät aina luotettavat Asicsin tuulipuvun housut, jotka sopivat säähän kuin säähän. Ja Britanniassahan nyt sataa ja tuulee aina. Eli näillä mennään, vakuutin itselleni. Jos helle tulee niin löytyy niitä shortseja sieltäkin.
Matkustus Brightoniin alkoi hyvissä ajoin puolitoista vuorokautta ennen starttia, joten kaikki energia oli käytettävissä 3:30:00 tavoiteajan saavuttamiseksi. Vaikka säätiedotukset olivat lupailleet kuumaa keliä kisapäivälle, olin skeptinen ennustusten suhteen. Omat kokemukseni saarivaltion lämpötiloista olivat jotain aivan muuta.
Kisapäivänä asetuimme 3,5 h tavoiteajan lähtölokeroon ennakkoon ilmoitetun tavoiteajan mukaisesti. Ja viimein koitti lähtölaukaus:
0 km. Lähtöviivalle pääsyyn kesti starttikohdastamme kolmisen minuuttia noin tuhannen juoksijan lähtiessä edeltämme. Viimeisillä lähtijöillä meni varmasti vartti ennen kuin pääsivät aloittamaan varsinaisen kisansa.
10 km. Juoksu sujui leikiten. Nopeus oli tavoitteen mukaisesti 5 min/km. Pulssi jo oli kuitenkin korkeat 150. Avoimelle rantatielle siirryttyä porottava aurinko alkoi tehdä tehtäväänsä.
21,1 km. Puolimatkan krouvissa osa 100000:päisestä yleisöstä hurrasi kuin suuremmillekin
urheilusankareille. Moista ei Suomessa tapahdu.
25 km. Juhan vauhti alkoi hiipua ja hän jäi hiljaksiin taka-alalle. Päätin jatkaa tavoiteajan vauhtia.
28 km. Oma meno alkoi ensimmäistä kertaa tökkiä. Syke oli jo 165. Tiesin että tällä rasitustasolla ei keikuta loputtomiin. Ohitin kuitenkin itsensä Elviksen pulisongeissaan ja aurinkolaseissaan. Kaverilla oli myös päällä kiiltävä esiintymisasu, joka tuskin hengitti millään tavalla. Jollakin oli siis varusteasiat vieläkin huonommalla tolalla.
30 km. Tähän asti tavoitevauhti piti, mutta tunne vaikeuksista oli kasvanut koko ajan. Edessä näkyi joku plakaatti "vaikeuksien osuuden alkamisesta".
33 km. Vauhti alkoi hidastua selvästi lievässä ylämäessä ja tuska vaan tuntui kasvavan. Jalkojen liikuttamiseen sai tehdä jo ihan tosissaan töitä.
38 km. Juha ilmestyi kuin puskista rinnalle, mutta jättäytyi saman tien vauhdista. Ajattelin että niinkö tässä käy, että meikäläinen selvästi vähemmän harjoitelleena vie voiton.
40,5 km. Käännyttiin viimeiselle suoralle. Juha ilmestyi taas taka-alalta ja meni heittämällä ohi. Yritin vastata kiriin, mutta jalat pistivät ankarasti vastaan. Sydän hakkasi jo 175 jytkyä minuutissa. Oli vain pakko mennä tasaista taaperrusta kohti loppua.
42,195 km. Viimeiset sata metriä maitohappoa. Loppuajaksi kruunattiin 3:42:33. Endorfiinin tarjoama hyvän olon tunne oli voittamaton. Betonilla oli kuitenkin maattava tunnin verran, ennen kuin maalialueelta kykeni poistumaan. Juha vei voiton reilulla minuutilla.
Summa summarum, eli uudestaan samanlainen annos joskus tulevaisuudessa, kuitenkin huomattavasti aiemmin treenauksen aloittaneena ja armottoman tiukempia juoksuviikkoja toteuttaneena... Sekä tietysti shortsit jalassa.
Askelluksen keveydestä saa mielikuvaa osoitteessa:
http://www.marathon-photos.com/scripts/photo.py?event=Sports/CPUK/2011/Brighton%20Marathon&photo=BRMT0306&match=1417
Lopuksi haastan Jarno Matilaisen kertomaan Lentävien Jalkojen treenauksesta Jukolan Viestiä varten (tai muusta vapaavalintaisesta aiheesta).
Aamun sarastaessa Espoon Suurpellossa 23.5.2011
Ville Kauppi
