Kauden ensimmäinen väli

Kukonlaulu herättää sateiseen portugalilaiseen lauantaiaamuun. Tätä päivää on odotettu talven mittaan niin Pajulahti-hallin sinistä juoksurataa niellessä kuin Antsan kiemuroiden nousuissa. Majatalon emännän aamiainen yllättää kaikki ja antaa hyvän pohjan tulevalle päivälle. Japella ja Kimmolla on autokunnastamme ensimmäisenä lähdöt, mutta he saapuvat viimeisenä autoon. Tämä yllättää yhtä paljon kuin Huusareiden matikkapähkinä manna-reissulla. Ensimmäiseen lähtöön on aikaa reilu tunti ja välissä on 50 km mutkikkaita ja mäkisiä Alentejon pikataipaleita. Kimmon käsissä Transittimme muuttuukin Fiesta WRC:ksi ja ehdimme ennen ensimmäisen lähtöä kisakeskukseen. Itselläni on lähtö vasta parin tunnin päästä ja ehdin päästä kisafiilikseen keskusta kierrellessä.

Minuutit kulkevat kuitenkin hitaasti ja tahtoisin päästä laukkaamaan kuin kisakeskuksena toimivan hevostallin komeat lusitanohevoset. Tutkailen kuumeisena vanhaa kisakarttaa ja maasto vaikuttaa vauhdikkaalta. Kisakamat päälleni vaihdettua en huomaa edes sadetta ja aukeata piiskaava viimakin tuntuu jo lämpöiseltä Föhn-tuulelta. Olen poikkeuksellisesti etuajassa lähtöpaikkana toimivassa hevostallin sisäpihassa ja tämä suomenhevonen ehtii ravata muutaman verkkakierroksen ratsastuskentällä ennen kuin tulee kutsu siirtyä lähtövaatteen alle.

Samaan aikaan kanssani on starttaamassa Portugalin oma poika Emmanuele Abreu ja mietin onkohan hän sukua Annalle. En tunne Annan tuotantoa niin hyvin että löytäisin hänen tuotannostaan tilanteeseen sopivan kappaleen ja tyydyn kuuntelemaan päässäni lähtökellon sulosointuja. Vihdoin kuuluukin: piip, piip, piip ja kartta ympäri eteen. Ratamestari tarjoaa heti kärkeen tiukan välin ja kaupan päällisinä tullut 1:15000 kartta pitää suunnistajan hereillä. Samaan aikaan startannut naisten eliittiläinen saa koolla paremmin juonesta kiinni ja johdattaa minutkin oikeaan suuntaa. Hieman ennen ykkösvälin puoltaväliä ohitan hänet ojanylitys-piikkipuskakompleksissa ja edessäni aukeaa hiljainen savanni. Maisema saa unohtamaan suunnistuksen hetkeksi ja tajuan että eteeni ei tule polkua vaikka pitäisi. Käännän hieman oikealle ja taas natsaa. Sitten kumpareen yli ja toisen ja nyt pitäisi näkyä jotain tiheikköpuskaa. Viistoistatonnisesta johtuen etsin sitä hieman liian aikaisin, mutta viimein horisonttiin etsiytyy sopivan oloinen puska ja näkyy siellä leimaavankin joku vaikka itse lippua ei näykään. Viimein lippukin näkyy ja SI-piipit laatikosta kuuluvat vieläkin suloisimmilta kuin lähtökello. Kausi on avattu.

-Juha Hirvonen

Kuvia reissusta

Raijan haaste

Seuraavana haaste lankesi Leinosen Ilmolle, jolta Raija toivoo tarinaa rastiviikoista.

HUOLTOJOUKOISSA

Suunnistus ei ole minun harrastukseni. Se on perheeni harrastus. Perhe on minulle monin verroin enemmän kuin harrastus. Tästä elämän yhtälöstä seuraa, että minut on kytketty suunnistukseen.

Suunnistus perheen harrastuksena alkoi silloin, kun isä vei kaksi vanhinta lasta suunnistuskouluun Hyvinkäällä joskus 80-luvun puolivälissä. Kun rastit alkoivat löytyä, heräsi kilpailuvietti. Ensin käytiin harjoituksissa. Joskus reitillä hukkui kartta, joskus suunta, kerran jopa kompassikin. Joskus lapset tulivat yhdessä maaliin, kun toinen oli poiminut eksyneen sisaruksensa reitiltä mukaan.

Sirkka-Liisa ja Pekka 1990

 Oravapolkukilpailuista siirryttiin kansallisiin kilpailuihin. Ilmassa oli jo enemmän jännitystä, ainakin äidillä, joka saatteli lähtöpaikalle vuoron perään jokaista pientä kilpasuunnistajaansa. Numerolappu kiinnitettiin rintaan ja katsottiin, että rastimääritteet tulivat mukaan. Äidin mielestä paras palkinto oli se, kun lapsen hahmo ilmestyi näkyviin metsän siimeksestä. Joskus tuota palkintoa sai odottaa kauan.

Äidin osana oli myös kannustaa ja rohkaista. Aina sekään ei auttanut. Kun ampiainen hyökkäsi pienen suunnistajan kimppuun ja pisti peppuun, silloin kartasta tuli paperisilppua ja suunnistaminen sai jäädä moneksi vuodeksi.

Pauli ensimmäisissä kilpailuissaan

 Kuopuksen mielestä isonsiskon nimi oli liian vaikea lausuttavaksi. Ja ikäeroakin oli aika monta vuotta. Mutta kilpailun maaliviitoituksella hän ei jäänyt sanattomaksi, vaan kannusti siskoaan: ”Täti tänne!” Kuopuksen oma kilpailu-ura alkoi Pajulahdessa 2000-luvun alussa. Jälleen kerran äitiä jännitti enemmän kuin pientä kilpailijaa, kuinka selviytyä pois metsästä. Hyvinhän se meni. Karttaan merkittiin juostu reitti ja kommentit: ”rypäsin” ja ”hengähdys”. Se kartta pantiin kehyksiin. Tuosta kilpailusta on kulunut vuosia. Nyt kuopus kulkee kisaamassa ulkomailla eikä tarvitse äitiä saattamaan lähtöpaikalle.

Karttoja on kertynyt meidän perheeseen vuosien varrella satamäärin niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niitä karttoja luetaan yhä edelleen. Suomi on tullut tutuksi joka suunnalta. On ollut erilaisia maastoja ja erilaisia säitä. Suunnistajien huumori on aivan omaa luokkaansa. Olen oppinut nauttimaan siitä. Sateen liukastamassa savivellissä juoksevia kannustetaan: ”Porskuta, porskuta!” tai maaliviitoituksella pinkovalle miehelle huudetaan: ”Varo, tyttö juoksee ohi!”

Suunnistus on hieno harrastus. Se vaati sekä jalkoja että päätä. Ja motivaatiota. Minun motivaationi katosi kouluajan suunnistusharjoituksissa. Erityisesti arvostan sitä, että kansallisessa kilpailussa voi nähdä niin SM-tason, jopa MM-tason kilpailijan kuin harrastelijankin; vaahtosammuttimen kokoisen pienen aloittelijan tai 80-sarjassa juoksevan veteraanin puhumattakaan niistä suunnistajista, jotka ovat osittain invalidisoituneita ja jaksavat siitä huolimatta käydä kilpailuissa ja pitää yllä kuntoaan.

Vappurasteilla tavataan! Siitähän se kesäkausi taas alkaa.

-Raija Huusari

Jännitystä kotisohvalla

Olen huomannut jälleen kerran MM-hiihtoja seuratessani, että penkkiurheilu on haastavan raastava laji. Ennen Kollenin kisailuja suhtauduin suomalaisten menestymismahdollisuuksiin ’pessimisti ei pety’ – asenteella. Sprintit ja pursuitit pystyin katsomaan telkkarista puolella silmällä eikä mäkihyppyä seuratessa tarvinnut jyrsiä sormenkynsiä jännityksen takia. Kisojen katsominen oli turvallista; suomalaisurheilijoiden suoritukset eivät tarjonneet hienoja hetkiä, mutta eivät tuottaneet pettymystäkään.

Mutta sitten maanantaina naisten 10 kilometrin perinteisellä suomalaishiihtäjättärien hurjan hieno kokonaispanos ja Aikun pronssi muuttivat kaiken. Nyttemmin asenteeni on muuttunut pessimistisestä vaativaksi ja odotan suomalaishiihtäjien tuovan Oslosta mitalien lisäksi minulle kuun taivaalta. Tiedänhän itse urheilijana kuinka typerää se on. Urheilijoita kohtaan ei ole hyvä asettaa odotuksia ja paineita, vaan heidän täytyy saada tehdä se halutessaan itse. 

Kotikatsomossa urheilukilpailuja tulee jännitettyä ihan liialtikin. En oikein osaa suhtautua seuraamaani urheiluun neutraalisti, vaan elän aina mukana täysillä ja tunnen pettymyksen ja onnistumisen tunteet hetken aikaa vahvasti. Esimerkiksi Tanja Poutiaisen harmittavan MM-kohtalon jälkeen sekä eilen pompittuani ja huudettuani Ville Nousiaiselle turhaan, hoin loppuillan katsojakumppaneilleni, että miettikää kuinka paljon noita nyt harmittaa. Jonkun Suomen jääkiekkomatsin jälkeen olen joskus muutaman kyyneleenkin tirauttanut, vaikka en erityisesti jääkiekosta pidäkään. Myötätunnosta?

Vaikka penkkiurheilu tarjoaakin parhaimmillaan erilaisia elämyksiä, ovat ne kuitenkin aivan erilaisia, kuin itse urheillessa koetut. Ennen kisaa jännitystä; kutinaa vatsan pohjassa, joskus melkein pelkoa, hirveä halu päästä jo irti. Kisan aikana ei jännitä, vaan tuntuu yksinkertaisesti pahalta (tai miten sen nyt ottaa, isääni timpuria lainaten: ”maitohappo on huumetta”). Maalin tullessa kokee joko mielettömän onnistumisen tunteen, pysäyttävän pettymyksen tai jotain siltä väliltä. Onnistumisen ja pettymyksen jokainen käsittelee eri tavoin, mutta iso ero ainakin omaan penkkiurheiluuni on se, että pettymystä ei pyyhkäistä noin vaan päivässä pois. Onnistumisen merkitystä taas on vaikea kuvailla, ja joskus se voi saada urheilijan vuodattamaan enemmän kyyneliä kuin pettymys. Matti Heikkinen oli uskomattoman kultahiihtonsa jälkeen sama viilipyttymäinen analyytikko kuin yleensäkin, mutta hänkin iloitsee jättipotistaan omalla tavallaan.

Vielä yksi tarina penkkiurheilusta. Isäni ja hänen muutamaa vuotta nuorempi veljensä seurasivat aikoinaan nuorina alle kymmenvuotiaina nassikoina vuoden 1971 EM-kisoja. 10 000 metrin kisan viimeisellä kierroksella Juha Väätäisen hurja kiri vaati ekstra-kannustusta ja pojat pomppivat jännityksissään olkkarin sohvalla. Niin kävi, että Väätäinen voitti, mutta sohvan jouset menivät rikki.

Onko teillä joitain mieleenpainuvia muistoja penkkiurheilun saralta? Entä ketä veikkaatte Oslon MM-hiihtojen lopuiksi mitalisteiksi?

-Tytti Kirvesmies