Grüezi mitenand! Olen asunut nyt vajaat kaksi kuukautta Etelä-Sveitsissä alppikaupunki Churissa. Hankkiuiduin tänne sveitsiläisten suunnistajien keskustelupalstan kautta aupairiksi, ja tarkoituksella juuri urheilijaperheeseen, jottei mua katsottaisi kieroon huhkiessani toisinaan kahta treeniä per päivä. Pääsinkin perheeseen ja sukuun, jossa lähes kaikki ovat yhtä hulluina urheiluun, kuin kotona Hollolassakin ollaan. Esimerkkinä 72-vuotias Sveitsi-pappani, jolle kertyy "treeniä" yli 600 tuntia vuodessa. Paljon toki pyöräilyä, mutta kun kerran reippailimme yhdessä yhden mäen päälle ja takaisin (4,5 tuntia, 1800 m nousua), niin aika kevyesti papan tossu silläkin tavoin nousi, paikka paikoin liiankin kevyesti...
Työskentelen siis aupairina, mutta työmääräni ovat sen verran vähäiset, että aikaa harjoitteluun ja muuhun maisemien ja todella nätin kaupungin ihasteluun jää runsaasti. Kahtena iltapäivänä viikossa touhuilemme tuon 6-vuotiaan poitsun kanssa milloin mitäkin (tai no, melkein aina leikimme legoilla tai pelaamme mun tuliaseksi tuomaa Afrikan tähteä, joka alkaa olla jo aika kulunut...) ja toisinaan iltaisin vahdin vesseliä myös. Pari kertaa viikossa mun tehtävään kuuluu myös laittaa ruokaa, ja vaikka kaikissa muissa kodinhoitoon liittyvissä asioissa olen kehittynyt, niin kokkikurssin myönnän vielä tarvitsevani.
 | |
| ONNISTUNUT porkkanakakku! |
Mielestäni Suomi ja Sveitsi ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia maita, ja välillä sitä melkein unohtaa missä onkaan. Normaali arkeen olen päässyt paikallisen perheen jäsenenä tutustumaan hyvin. Olen myös ollut mukana täkäläisten suunnistus- ja hiihtoseurojen treeneissä ja saanut tutustua sveitsiläiseen treenikulttuuriin. Paikallisen suunnistusseuran salitreenissä kaikki pojat ja miehet haluavat vain pelata säbää, suunnistus on vaikeaa täälläkin, pasta on hyvää samoin kuin suklaa, elintaso hyvä tai oikeastaan korkea ja lunta odotetaan täällä yhtä epätoivoisesti kuin Suomessakin.
Erojakin toki löytyy. Jos harjoittelusta puhutaan, niin Suomessa en ole ikinä hiihtänyt kahdeksalta illalla pilkkopimeässä surkea otsalamppu päässä vetoja tai tehnyt kuntopiiriä pimeässä tähtitaivaan alla lehmänkakkaisella pellolla. Sauvarinnettä tehdessä voi ihailla kauniita maisemia (jos ei ole silmät jo sumeana) ja juomavyötä ei tarvitse ottaa mukaan, sillä vuorilta tuleva vesi on parempaa kuin mikään! Pidemmässä treenissä voi kiivetä kolme tuntia ylöspäin yhden mäen päälle eikä tarvitse hinata viittätoista kertaa Tiirismaata ylös. Muissa asioissa olen huomannut mm., että juhlat lähtevät käyntiin vähän hitaammin, eikä niin kuin Suomessa, että jo kello yhdeksän ensimmäistä lopahtanutta saa peitellä untenmaille. Täällä lenkillä tervehditään vastaantulijaa, ja muutenkin ihmiset ovat kohteliata. Ja aivan järkyttävän kallista täällä kyllä on! Vertailuksi sanottakoon vaikka, että H&M:kin samat vaatteet saisi Suomessa edullisemmin. Hyvä niin ettei tarvi mitään ostaa, koska eipä tuolla matkalaukussa juuri tilaa olisikaan…
 | |
| Davosin 1,5 km baana... |
Rakastan treenata uusissa maastoissa, jolloin ikinä ei voi olla varma mihin mikäkin polku vie. Kotona samat treenimäärät ilman mitään muuta tekemistä olisivat voineet jo jossain vaiheessa alkaa tympäistä, mutta täällä käy ihan toisin. Täällä se ikuisesti utelias Tytti, jonka kaikki kanssani enemmän harjoitelleet lienee tuntevat (ainakin Lotta - harmikseen liiankin hyvin...), pääsee valloilleen. Esimerkkinä eilinen vaellukseni, joka tuplaantui kestoltaan, koska pitihän mun päästä katsomaan "mihinköhän tää polku vie" ja "mitäköhän ton mutkan takaa löytyy". Loppujen lopuksi viiden tunnin kohdalla oli pakko soittaa Sveitsi-mami hakemaan mut autolla jostain aivan muualta kuin missä mun piti olla...
Kaiken kaikkiaan olen viihtynyt täällä todella hyvin. Kotiudun yleensä kaikkialle nopeasti; siellä missä olen lenkkareideni ja kompassini kanssa, on kotini. Hyvin voisin kuvitella muuttavani tänne joskus tulevaisuudessa. Tietysti toisinaan leikkiminen tympäisee, hintataso tuskastuttaa ja silloin tällöin väsyneenä ärsyttää, kun ei vain voi puhua suomea. Uudet kokemukset, ihmiset ja asiat saavat kuitenkin mut aina syttymään, ja täällähän niihin törmää joka päivä. Ihmisiin tutustuminen on entistä helpompaa, saksan kieleni on kehittynyt hurjasti, uudet kaverit ovat aina siisti juttu ja ehkä mä olen myös vähän sitten itsenäistynyt ja kasvanut, kun pitää itseni lisäksi pitää huolta myös jostain toisesta. (Älä äiti silti luule, ettenkö kaipaa sitä, että sä käyt kaupassa, teet ruoan ja korjaat vielä kaikki pois samalla, kun mä makaan sohvalla ilman huonoa omaatuntoa =))
 | |
| Zürich |
Jouluksi matkaan äitin ja iskän toiveesta takaisin kotiin. Ilmeisesti mun kaikkien joululahjojen lähettäminen tänne olisi tullut liian kalliiksi; eikö se iskä se just se syy ollu...?! Tasan kahden viikon päästä kannattaa siis erityisesti liikenteessä olla varovainen, sillä autoa täällä ei ole juuri tullut ajettua. Nyt odotan malttamattomasti lunta ja toivon, että toi ikuinen auringon paiste kerrankin väistyis, jotta pääsisin korkkaamaan hiihtokauden luonnonlumella!
Hyvää joulun ja lumen odotusta kaikille!
Tytti Kirvesmies
