Seikkailuni Sveitsissä

Grüezi mitenand! Olen asunut nyt vajaat kaksi kuukautta Etelä-Sveitsissä alppikaupunki Churissa. Hankkiuiduin tänne sveitsiläisten suunnistajien keskustelupalstan kautta aupairiksi, ja tarkoituksella juuri urheilijaperheeseen, jottei mua katsottaisi kieroon huhkiessani toisinaan kahta treeniä per päivä. Pääsinkin perheeseen ja sukuun, jossa lähes kaikki ovat yhtä hulluina urheiluun, kuin kotona Hollolassakin ollaan. Esimerkkinä 72-vuotias Sveitsi-pappani, jolle kertyy "treeniä" yli 600 tuntia vuodessa. Paljon toki pyöräilyä, mutta kun kerran reippailimme yhdessä yhden mäen päälle ja takaisin (4,5 tuntia, 1800 m nousua), niin aika kevyesti papan tossu silläkin tavoin nousi, paikka paikoin liiankin kevyesti...

Työskentelen siis aupairina, mutta työmääräni ovat sen verran vähäiset, että aikaa harjoitteluun ja muuhun maisemien ja todella nätin kaupungin ihasteluun jää runsaasti. Kahtena iltapäivänä viikossa touhuilemme tuon 6-vuotiaan poitsun kanssa milloin mitäkin (tai no, melkein aina leikimme legoilla tai pelaamme mun tuliaseksi tuomaa Afrikan tähteä, joka alkaa olla jo aika kulunut...) ja toisinaan iltaisin vahdin vesseliä myös. Pari kertaa viikossa mun tehtävään kuuluu myös laittaa ruokaa, ja vaikka kaikissa muissa kodinhoitoon liittyvissä asioissa olen kehittynyt, niin kokkikurssin myönnän vielä tarvitsevani.

ONNISTUNUT porkkanakakku!

Mielestäni Suomi ja Sveitsi ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia maita, ja välillä sitä melkein unohtaa missä onkaan. Normaali arkeen olen päässyt paikallisen perheen jäsenenä tutustumaan hyvin. Olen myös ollut mukana täkäläisten suunnistus- ja hiihtoseurojen treeneissä ja saanut tutustua sveitsiläiseen treenikulttuuriin. Paikallisen suunnistusseuran salitreenissä kaikki pojat ja miehet haluavat vain pelata säbää, suunnistus on vaikeaa täälläkin, pasta on hyvää samoin kuin suklaa, elintaso hyvä tai oikeastaan korkea ja lunta odotetaan täällä yhtä epätoivoisesti kuin Suomessakin.

 

                                                                       

Erojakin toki löytyy. Jos harjoittelusta puhutaan, niin Suomessa en ole ikinä hiihtänyt kahdeksalta illalla pilkkopimeässä surkea otsalamppu päässä vetoja tai tehnyt kuntopiiriä pimeässä tähtitaivaan alla lehmänkakkaisella pellolla. Sauvarinnettä tehdessä voi ihailla kauniita maisemia (jos ei ole silmät jo sumeana) ja juomavyötä ei tarvitse ottaa mukaan, sillä vuorilta tuleva vesi on parempaa kuin mikään! Pidemmässä treenissä voi kiivetä kolme tuntia ylöspäin yhden mäen päälle eikä tarvitse hinata viittätoista kertaa Tiirismaata ylös. Muissa asioissa olen huomannut mm., että juhlat lähtevät käyntiin vähän hitaammin, eikä niin kuin Suomessa, että jo kello yhdeksän ensimmäistä lopahtanutta saa peitellä untenmaille. Täällä lenkillä tervehditään vastaantulijaa, ja muutenkin ihmiset ovat kohteliata. Ja aivan järkyttävän kallista täällä kyllä on! Vertailuksi sanottakoon vaikka, että H&M:kin samat vaatteet saisi Suomessa edullisemmin. Hyvä niin ettei tarvi mitään ostaa, koska eipä tuolla matkalaukussa juuri tilaa olisikaan…

Davosin 1,5 km baana...

Rakastan treenata uusissa maastoissa, jolloin ikinä ei voi olla varma mihin mikäkin polku vie. Kotona samat treenimäärät ilman mitään muuta tekemistä olisivat voineet jo jossain vaiheessa alkaa tympäistä, mutta täällä käy ihan toisin. Täällä se ikuisesti utelias Tytti, jonka kaikki kanssani enemmän harjoitelleet lienee tuntevat (ainakin Lotta - harmikseen liiankin hyvin...), pääsee valloilleen. Esimerkkinä eilinen vaellukseni, joka tuplaantui kestoltaan, koska pitihän mun päästä katsomaan "mihinköhän tää polku vie" ja "mitäköhän ton mutkan takaa löytyy". Loppujen lopuksi viiden tunnin kohdalla oli pakko soittaa Sveitsi-mami hakemaan mut autolla jostain aivan muualta kuin missä mun piti olla...

Kaiken kaikkiaan olen viihtynyt täällä todella hyvin. Kotiudun yleensä kaikkialle nopeasti; siellä missä olen lenkkareideni ja kompassini kanssa, on kotini. Hyvin voisin kuvitella muuttavani tänne joskus tulevaisuudessa. Tietysti toisinaan leikkiminen tympäisee, hintataso tuskastuttaa ja silloin tällöin väsyneenä ärsyttää, kun ei vain voi puhua suomea. Uudet kokemukset, ihmiset ja asiat saavat kuitenkin mut aina syttymään, ja täällähän niihin törmää joka päivä. Ihmisiin tutustuminen on entistä helpompaa, saksan kieleni on kehittynyt hurjasti, uudet kaverit ovat aina siisti juttu ja ehkä mä olen myös vähän sitten itsenäistynyt ja kasvanut, kun pitää itseni lisäksi pitää huolta myös jostain toisesta. (Älä äiti silti luule, ettenkö kaipaa sitä, että sä käyt kaupassa, teet ruoan ja korjaat vielä kaikki pois samalla, kun mä makaan sohvalla ilman huonoa omaatuntoa =))

Zürich

 

Jouluksi matkaan äitin ja iskän toiveesta takaisin kotiin. Ilmeisesti mun kaikkien joululahjojen lähettäminen tänne olisi tullut liian kalliiksi; eikö se iskä se just se syy ollu...?! Tasan kahden viikon päästä kannattaa siis erityisesti liikenteessä olla varovainen, sillä autoa täällä ei ole juuri tullut ajettua. Nyt odotan malttamattomasti lunta ja toivon, että toi ikuinen auringon paiste kerrankin väistyis, jotta pääsisin korkkaamaan hiihtokauden luonnonlumella! 

Hyvää joulun ja lumen odotusta kaikille! 

Tytti Kirvesmies

Ps. Jotta en kotiin palattuani saisi vieroitusoireita legoleikkien loppumisesta, saa minua mielellään kysyä lapsenvahdiksi. Barbileikkejä on ollut vähän ikävä, eli enköhän myös tyttöjen kanssa juttuun tulisi...!

Lentävin jaloin

Juoksen metsätietä Långvindsbrukissa Ruotsissa. Ympärilläni on täydellinen hiljaisuus. Olin parin km:n päässä majoituspaikastani, 4:n vierashuoneen taloa lähes meren äärellä, mutta keskiruotsalaisten metsien keskellä. Kaukana mistään muualta. Paikka oli täydellinen keskittymiseen, todellinen inspiraation lähde.  Huomenna oli alkava yksi kauden päätavoitteista, O-ringen H21L. 

Juostessani jalat tuntuvat kevyiltä, suorastaan poikkeuksellisen kevyiltä, kuin lentoon lähtisi. Näin on tuntunut monta kertaa, mutta tällä kertaa tunteessa oli jotain poikkeuksellista. Siinä oli mukana kutkuttavan odotuksen tunne ja tunne siitä, että olin valmis, valmis kohtaamaan rastiviikon haasteet. Mieli intoa täynnä. Tunne tuo mieleeni POM 2009 reissun. Silloin tein paluuta polvivammani jälkeen. Ne olivat ensimmäiset kisat ristisideleikkauksen jälkeen ja heti kärkeen rastiviikko. Silloin tunne kauan odotetusta paluusta toi juoksuun tunteen mielettömästä iskusta, kulkujen kulusta, vaikka fyysinen valmistautuminen oli vielä alkuvaiheessa. Siitä huolimatta tuolla innolla vedettiin koko rastiviikko hyvällä fyysisellä tasolla läpi ja kevyiden jalkojen fiiliksellä huolimatta koko ajan kasvaneesta rasituksesta. Hyvä kulku saavutetaan vain kovalla fyysisellä työllä, mutta kulkujen kulku on henkinen tila. Se on tunne siitä, että on valmis kohtaamaan ja voittamaan kaikki haasteet. Se vaatii inspiraatiota.

Juostessani metsätietä mieleen palautui edellinen o-ringen retkeni vuonna 2008. Nimeni komeili lähtöluetteloissa, mutta yhtään kertaa en startannut vaan olin kisaturistina, koska olin edelleen toipilas polvileikkauksen jäljiltä. Ehkä alitajunnassani oli tunne erään ympyrän sulkeutumisesta. Nyt oltiin taas samalla rastiviikolla ja juoksukykyisenä. Se, mikä jäi viimeksi tekemättä, oli nyt toteutumassa. Ehkä siitä syntyi taas tuo poikkeuksellinen keveyden tunne askelissa. Minulla oli inspiraatio.

Mistä syntyy puolestaan inspiraatio? Olen ollut myös olosuhteiden pakostakin pitkään suunnistajana kevät- ja syysihminen. Kilpailukalenterini on ollut varsin yksinkertainen: mahdollisesti Tiomila Wappuna, Jukola kesäkuussa ja Manna sekä Halikko Lokakuussa. Kaikki muu on täytettä. Keväällä mielessä on Jukolan katsastukset ja aina luonnollisesti ykkösjoukkueen paikka. Tämä kaikki vie kohti suurta tavoitetta, kesän parasta juoksua Jukolassa. Jukolan jälkeen ei yleensä ole mitään. Opiskelijana rastiviikkojen aikaan oltiin duunissa. Työelämän aikaan ovat jalat olleet telakalla tai on ollut muuten vaan muita lomasuunnitelmia. Vuoden 1998 jälkeen olen juossut kaksi kokonaista rastiviikkoa: SOW 2006 Sveitsin Alpeilla ja edellä mainittu POM 2009 helmikuussa. Kun keskikesällä ei ole ollut mitään, ei ole ollut inspiraatiotakaan. Elokuussa tulee herätys, että paikka lokakuun viestijoukkueissa on ansaittava ja armoton viime hetken reenikausi alkaa. Inspiraatio syntyy. Tavoite luo siis inspiraation. Inspiraatiosta syntyy henkinen ”voittajafiilis”. Silloin askeleessa on aina lentoa.

Tehdessäni vetoharjoituksia Mäntsälässä tänä keväänä Jukolaa varten, oli aina tunne, että askeleessa on lentoa. Ajatusten vieminen Jukolaan toi reeneihin juuri oikeanlaista fiilistä ja fiilis tarttui myös askeleisiin.  Siinä missä syyshämärässä kaasulinjaa tallatessa huudetaan motivaation perään, on samalla kaasulinjalla touko-kesäkuussa askeleessa roimasti nostetta ja intoa. Monen monta kertaa ajatuksissani ohitin metsäpoluilla nousuissa MU:n. Siinä oli inspiraationi.

-Jarno Matilanen

Matikka ikuistettiin 2010 Halikossa harvinaisella hetkellä, kun toinen jalka meinaa koskea maata. Kuitenkin 99,5% ajasta mies viettää ilmatilassa.

Haastan seuraavaksi Janne Järnstedin kirjoittamaan suunnistusharjoittelusta Sipoonkorvessa.

Maraton 1.0

Elettiin kevättä 2010. Kaksinkertainen maratonkävijä Juha Hirvonen lähetti Internetin pikaviestimessä linkin Brightonissa 10.4.2011 juostavasta Maratonista. Maratonin juoksu oli useasti ollut visioissani, mutta kohtuullisesti ryhtymisrajoitteisena en vain ollut jostain syystä saanut ilmoittautumispäätöstä tehtyä. Normaalisti mieleen pilkahtaneen Maraton-ajatuksen myynti oli ollut helppoa kaataa toteamukseen, että eihän parin kuukauden varoitusajalla kannata moiseen treeniurakkaan ryhtyä. Nyt valmistautumisaikaa oli tarjolla ruhtinaallinen vuosi. Homma olisi itse asiassa helppo nakki, juoksisin vain pitkiä ja kovia lenkkejä riittävän paljon koko vuoden ajan. Totesin erityisesti, että harjoittelua ei ole varaa jättää viime tippaan. Ja koska menestys on yhtä kuin tavoitteita, asetimme Juhan kanssa ilmoittautumispanoksemme rulettipöytään. Enää eivät olleet kuin treenausvaihe ja itse juoksu läpihuutojuttuina edessä.

Kesä 2010 hujahti vauhdilla läpi muutaman tunnin viikossa treenaillen. Pehmeä alku. Jukolassa tuli täydellinen hasardisuoritus. Kainuun rastiviikolla taas osasin rasteille niin kuin telkkä löytää tiensä pönttöön.

Syksyä kohden tahti kiihtyi ja pudotin kilpailukauden loppuun painoa ankaranpuoleisen vedonlyönnin seurauksen 6 kiloa 3 kuukaudessa. Treenaus sujui elokuun loppupuolesta joulukuun hiihtoleiriin asti noin kuuden tunnin viikkomäärillä. Sitten alkoi taas hiljaisempi jakso. Hiihto ei maistunut yhtään. Päätin panostaa laatuun määrän sijasta. Aikaa kuntoon pääsyyn oli tietenkin reilusti.

Vuoden 2011 treenitahti oli noin 4 tuntia juoksua viikossa, mutta matkalle mahtui pari tiukkaa tunnepitoista harjoitusta, joilla Maraton-uskoani koettelin. Tammikuussa ratamestariseminaariviikonlopun jälkeen kotiin palattuani sunnuntai-iltana eräs kaveri laittoi linkkiä Petteri Muukkosen treenausmetodeista. Jos yksi maan koviten treenaava suunnistaja juoksee 2 tuntia päivässä, niin kyllähän minä yhtenä päivän juoksen 3 tuntia ex tempore. Niinpä puin siltä istumalta lämpökerraston sekä tuulipuvun päälle ja säntäsin Hyvinkään ympärijuoksuun. Nastalenkkarit nielivät jäistä tietä ja hurmos oli valtaisa. Jano alkoi kylläkin tulla parin tunnin jälkeen, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Ei maratoniakaan keskeyttämään lähdetä. Lopputuloksena oli pisin lenkkini historiassa, 32 kilometriä aikaan 3:11:56. Tiesin saavuttaneeni sen henkisen rajapyykin, joka 42 kilometrin juoksuun vaadittaisiin.

Koska yksi riittävän pitkä lenkki oli treenattu, oli aika reippaalle puolimaratonille helmikuun lopussa. Jäisille teille ei tehnyt mieli mennä itseään telomaan, joten paikaksi valikoitui uusi Pajulahti-halli. Juoksin hallissa 64 kierrosta 333,33 metrin radalla + 7 kunniakierrosta verrytellen. Radan keskellä olevalla jalkapallokentällä oli lasten jalkapalloturnaus käynnissä. Joukkueet taisivat vaihtua kolme kertaa juoksuni aikana. Lasten vanhemmat katsoivat ihmeissään kun yksi kaveri kiertää rataa niin kuin radionauhuri pyörittää päättymätöntä kasettia. Matkaa kertyi 21,33 km ja aikaa meni 1:48:57.

Maratonin lähestyessä harjoitteludraamaan syntyi uusi luku, kun päätin siirtää majapaikkani Hyvinkäältä Espooseen huhtikuun alussa. Viikkoa ennen kisaa oli muuton aika. Alkuviikolla pakkailin tavaroita ja koko viikonlopun kannoin tavaroita pesukoneesta alkaen vanhasta tukikohdasta auton kautta uuteen lukaaliin ja siivosin vanhan asunnon luovutuskuntoon. Sunnuntai-iltana olo oli kuin jyrän alle jääneellä ja treenauksesta ei ollut tietoakaan. Muuttaminen ei ole kyllä täysipäisen puuhaa.

Tiesin kolmien omistamieni juoksukenkien nähneensä jo parhaat päivänsä. Uudet lenkkarit oli pitänyt hankkia jo yli kahden vuoden ajan, mutta viimeisimmissä Jukolan viesteissä Asics DS Trainereita ei ollut pistetty asevelihintaan myyntihyllyille. 10 päivää ennen kisaa hankin uudet New Balancet, joita kävin ulkoiluttamassa ruhtinaalliset 3 kertaa ennen starttia. Paremmin olisi tämänkin asian voinut hoitaa. Toisaalta vanhan sananlaskun mukaan laiva on turvassa satamassa, mutta eihän laivaa sitä varten ole rakennettu.

Kisatavaroita pakatessani päivää ennen lähtöä huomasin uhontaneeni shortsit Hollolaan. Onneksi vaatekaapin varustuksestani löytyivät aina luotettavat Asicsin tuulipuvun housut, jotka sopivat säähän kuin säähän. Ja Britanniassahan nyt sataa ja tuulee aina. Eli näillä mennään, vakuutin itselleni. Jos helle tulee niin löytyy niitä shortseja sieltäkin.

Matkustus Brightoniin alkoi hyvissä ajoin puolitoista vuorokautta ennen starttia, joten kaikki energia oli käytettävissä 3:30:00 tavoiteajan saavuttamiseksi. Vaikka säätiedotukset olivat lupailleet kuumaa keliä kisapäivälle, olin skeptinen ennustusten suhteen. Omat kokemukseni saarivaltion lämpötiloista olivat jotain aivan muuta.

Kisapäivänä asetuimme 3,5 h tavoiteajan lähtölokeroon ennakkoon ilmoitetun tavoiteajan mukaisesti. Ja viimein koitti lähtölaukaus:

0 km. Lähtöviivalle pääsyyn kesti starttikohdastamme kolmisen minuuttia noin tuhannen juoksijan lähtiessä edeltämme. Viimeisillä lähtijöillä meni varmasti vartti ennen kuin pääsivät aloittamaan varsinaisen kisansa.

10 km. Juoksu sujui leikiten. Nopeus oli tavoitteen mukaisesti 5 min/km. Pulssi jo oli kuitenkin korkeat 150. Avoimelle rantatielle siirryttyä porottava aurinko alkoi tehdä tehtäväänsä.

21,1 km. Puolimatkan krouvissa osa 100000:päisestä yleisöstä hurrasi kuin suuremmillekin
urheilusankareille. Moista ei Suomessa tapahdu.

25 km. Juhan vauhti alkoi hiipua ja hän jäi hiljaksiin taka-alalle. Päätin jatkaa tavoiteajan vauhtia.

28 km. Oma meno alkoi ensimmäistä kertaa tökkiä. Syke oli jo 165. Tiesin että tällä rasitustasolla ei keikuta loputtomiin. Ohitin kuitenkin itsensä Elviksen pulisongeissaan ja aurinkolaseissaan. Kaverilla oli myös päällä kiiltävä esiintymisasu, joka tuskin hengitti millään tavalla. Jollakin oli siis varusteasiat vieläkin huonommalla tolalla.

30 km. Tähän asti tavoitevauhti piti, mutta tunne vaikeuksista oli kasvanut koko ajan. Edessä näkyi joku plakaatti "vaikeuksien osuuden alkamisesta".

33 km. Vauhti alkoi hidastua selvästi lievässä ylämäessä ja tuska vaan tuntui kasvavan. Jalkojen liikuttamiseen sai tehdä jo ihan tosissaan töitä.

38 km. Juha ilmestyi kuin puskista rinnalle, mutta jättäytyi saman tien vauhdista. Ajattelin että niinkö tässä käy, että meikäläinen selvästi vähemmän harjoitelleena vie voiton.

40,5 km. Käännyttiin viimeiselle suoralle. Juha ilmestyi taas taka-alalta ja meni heittämällä ohi. Yritin vastata kiriin, mutta jalat pistivät ankarasti vastaan. Sydän hakkasi jo 175 jytkyä minuutissa. Oli vain pakko mennä tasaista taaperrusta kohti loppua.

42,195 km. Viimeiset sata metriä maitohappoa. Loppuajaksi kruunattiin 3:42:33. Endorfiinin tarjoama hyvän olon tunne oli voittamaton. Betonilla oli kuitenkin maattava tunnin verran, ennen kuin maalialueelta kykeni poistumaan. Juha vei voiton reilulla minuutilla.

Summa summarum, eli uudestaan samanlainen annos joskus tulevaisuudessa, kuitenkin huomattavasti aiemmin treenauksen aloittaneena ja armottoman tiukempia juoksuviikkoja toteuttaneena... Sekä tietysti shortsit jalassa.


Askelluksen keveydestä saa mielikuvaa osoitteessa:
http://www.marathon-photos.com/scripts/photo.py?event=Sports/CPUK/2011/Brighton%20Marathon&photo=BRMT0306&match=1417


Lopuksi haastan Jarno Matilaisen kertomaan Lentävien Jalkojen treenauksesta Jukolan Viestiä varten (tai muusta vapaavalintaisesta aiheesta).


Aamun sarastaessa Espoon Suurpellossa 23.5.2011
Ville Kauppi

Fear of the dark, not

Silmät räpsähtävät auki juuri ennen herätyskelloa. Se on juhlapäivä. Olo on vireämpi kuin aikoihin. Tekisi mieli pukea sinipunavalkoista heti päälle koko päiväksi, mutta epäilyksen tunne kiirii takaraivoon. ”Ehkä työkaverit ei niin välitä vielä kaksi viikkoa Portugalin jälkeen märkänä olleiden suunnistussukkien viehkosta tuoksusta”. Tyydyn pistämään pari vuotta vanhan yökuppipaidan päälle.

Töihin polkiessa on mp3-soittolista taattua tavaraa: Hot Night Crash – Sahara Hotnights, Tonight, Tonight – Smashing Pumpkins, Only by the Night levyn parhaat – Kings of Leon, Night of the Hunter – 30 Seconds to Mars ja kaiken päättää Iron Maidenin A Real Live Onen päätöskappale, epätahtisine suomalaisineen. Viimeisessä ja ainoassa nousussa muistuu mieleen, että isolla vaihteella survominen vähentää kuulemma juoksun herkkyyttä; singerinä siis loppumatka.

Työnteosta ei meinaa tulla oikein mitään. Varsinkaan kun ei muistu mieleen tuliko laitettua se lamppu aamun täpinöissä latautumaan. Puhumattakaan kahdesta livetyskännykästä, gps-tallentimesta ja headcamista.  Työpaikkaruokalan täti hämmästelee taas etäisesti Ayers Rockia muistuttavaa makaronilaatikkokekoa lautasella. ”Se on pitkä ilta edessä, kupittelun parissa”. Keittäjä katsahtaa paitaan ja vastaa: ”Niin niin, taidat kupittaa ihan jossain jengissä”.

Husqvarnana kotiin. Ensimmäisenä sormet ristiin, ”ole lamppu töpselin päässä, ole”. Ei…, pahat aavistukset realisoituvat karvaasti ja akun johto löytää nopeasti tiensä laturin jatkeeksi. Jokainen valtakunnan verkosta imetty elektroni on nyt painonsa arvoinen kullassa (<-  ns. matemaattisluonnontieteellistä huumoria). Livetysnokialaiset sentään näyttää varaustilanteen olevan puolessa välissä, joskin toista täytyy käyttää kyydin järkkäämiseen. ”Varttia yli Siwalla”, ”Jep”, tuut tuut tuut…

(kirjoittajan huomautus: tämä osa tekstistä kirjoitettu ennen ensimmäisen osakilpailun siirtoa)
Kun sä lähdet Mäntsälään, joudut Riihelään. Matkalta oli vielä tarttunut takapenkille Kuntotien kupittaja. Mies joka vaimon estelyistä huolimatta nukkuukin lamppu päässä. Ihan vaan, että fiilis pysyy. Alkumatkasta spekuloidaan vain ja ainoastaan, niin kuin pitääkin, huomista FC Lahti – TPS ottelua. Vasta Shellin kohdalla sivuutetaan kuppia, kun Pirttiharjun pitkäkoipi toivoo kainosti pääsevänsä ennen meikäläistä maastoon.

Pari sataa metriä ennen parkkipaikkaa näkyy ensimmäinen valopää verkkaamassa. Sydän herää tyhjäkäynnistä. Bluetooth ajanottokännykkä paikoilleen, sisäänkirjautuminen, pikku verkka ja samalla erinäisten seuranta/tallennus-laitteiden virittely. Pään päälle syttyy violetti pallura, jota kuka vaan internetyhteyden omistava pystyy seuraamaan karttapohjalta. Tämä pistää pumpun hakkaamaan jo moottoritienopeuksien kierroksia. Kaikki alkaa olemaan valmista. Vilkaisu taaksepäin osoittaa, että pitkäkoipi verkkasi pidemmän kaavan mukaan ja saa täten takaa-ajajan roolin. Mitäs läksit. Kartta käteen ja nollaus. Päälle laitettu lamppu valaisee juuri passelin määrän maastoa, muu sumenee tiedostamattomaksi tummaksi massaksi. Tätä on odotettu.

Yrjö Yösuunnistaja
www.yokuppi.net

Ilmon haasto jäi ilmeisesti toteutumatta, joten haastan Ville Kaupin kertomaan tuulihousuissa juoksusta maratonista ja siihen valmistautumisesta (tai vaihtoehtoisesti itse valitusta aiheesta).

Kuin sarjansa voittaneet

Rastiviikon neljäs osakilpailu Ruokolahdella heinäkuun helteessä 2010 on takanapäin. Rastiviikkoja on kierretty kahden perheen voimin yhdessä majoittuen jo vuosien ajan pääosin Kainuussa ja joskus myös etelän Finn5 -paikkakunnilla.

Nyt on nautittu Saimaan vilvoittavista aalloista ja jokainen on kuin sarjansa voittanut. Pyykkinarulla roikkuu suunnistuspaitoja ja housuja ja kuumalla kalliolla on iso rivi erikokoisia ja -värisiä suunnistustossuja. Penttisten kesämökin pöydällä, lattialla ja rantakalliolla lojuu iso kasa karttoja. Jokainen on piirtänyt kulkemansa reitin omaan karttaansa ja kohta on alkamassa kuljettujen kiemuroitten tarkka analyysi porukalla.

Jokaisella tuntuu olevan omat totutut tapansa rasteja etsiessä. Satu on hyödyntänyt kaikki mahdolliset tiet ja polut. Tärkeintä on vakaa eteneminen ilman eksymisiä ja ylimääräisiä hakuja.  Kenkien tulee myös pysyä kuivina, joten suot on kierrettävä ja tiheiköistä on pysyttävä kaukana. Ja kaikkia eksyneitä ja apua tarvitsevia lapsia ja aikuisiakin on autettava löytämään oma sijaintinsa. Vesipullo on syytä myös ottaa mukaan.

Heikki yllättää koko porukan. Tällä kertaa maaston kartoitus ja ylimääräiset kiemurat ovat jääneet vähemmälle ja porukan nestorin polvi on nousut ripeästi ja kevyesti. Ja voimaa on jäänyt vielä loppusuorallekin, jotta selviäisi kumpi on loppusuoralla nopeampi, isä vai kuopus? Heikki tykittää loppusuoran sarjansa nopeimmalla ajalla, 17 sekuntia  ja voittaa kuopuksen yhdellä sekunnilla. Tosin häviää eliitissä juoksevalle Topille 4 sekuntia.

Joukon nuorimmainen Paavo suunnistaa analyyttisesti ja hötkyilemättä. Pienet virheet ensimmäisellä ja kolmannella rastilla tiputtavat kuitenkin palkintopallisijoitukselta. Suunnistuksen jälkeen Paavolta löytyy vielä energiaa suunnitella leikkimielinen suunnistusrata kesämökin pihapiiriin.

Sohvi suunnistaa tasaisesti koko viikon ja tulokset ovat hyvin samanlaiset päivästä toiseen.  Rastit löytyvät varmasti ja suurempia riskejä ei oteta. Sohvi tietää varmasti joka hetki missä kulkee. Juoksuvauhdista kertoo myös maaliviitoituksen kova loppukiri, 18 sekuntia.  Kisan jälkeen lämmin suihku tuo raikkaan ja mukavan olon. Illalla mökillä Sohvi käy huolellisesti läpi oman reittinsä ja ottaa mielellään kantaa muidenkin reittivalintoihin.

Riikka juoksee tuttuun tapaan vauhdikkaasti ja varmasti. Onnistuneina päivinä sijoitus on aivan listan kärjessä. Nyt pari pientä virhettä tiputtavat sijoitusta. Kuntoa on hoidettu läpi talven ja kevään hiihtoladuilla ja lenkkipoluilla. Suunnistus valtaa Riikan mielen, mutta äidin rooli ei unohdu missään vaiheessa ja tulevan kauppalistan ja iltapalan suunnittelu alkaa varsin pian.

Topi on tullut kilpailuihin inttikaveriensa seurassa, mutta ehtii pikaisesti pistäytyä myös porukan teltalla. Pienet parinkymmenen sekunnin virheet kuudennella ja kahdeksannella rastilla harmittavat huippusuunnistajaa. Muut katsovat toisiaan hymyillen ja ovat iloisia kun eivät itse tehneet parinkymmenen minuutin virheitä.

Ilmo valmistautuu päivän kilpailuun huolellisesti. Lähtöpaikan sijainnin hän tietää tarkasti, samoin hän tekee huomioita oman sarjalaistensa ensimmäisistä reitinvalinnoista.  Ensimmäisen rastin löytyminen on oleellista koko kilpailun onnistumiselle. Rastit kyllä löytyvät, mutta se juoksukunto. Kevät ja kesä on mennyt saunamökin rakennuksella ja iltarastit ovat jääneet vain haaveeksi. Piinaava helle myös lyhentää askelta.  Loppusuoralla muu porukka hurraa, mutta jalka vain ei nouse sen korkeammalle, 23 sekuntia.

Päivän kilpailu on takanapäin, mutta paras on vielä jäljellä; uiminen ja snorklaaminen Saimaan aalloissa, rentoutuminen lämpimillä kallioilla ja syöminen ja keskustelut ystävien parissa.  Ja tietenkin päivän kilpailun spekulointi karttojen parissa.

4. osakilpailun tulokset osoittavat, että olimme melkein sarjojemme parhaita.
Paavo H 15-18 B, sijoitus 6. 2,9 km 26,42
Topi H 20 E, sijoitus 3. 5,4 km 30,44
Sohvi D 21AL, sijoitus 32. 3,9 km 38.12
Riikka D 50A, sijoitus 20. 3,4 km 38,59
Satu D 55B, sijoitus 12. 2,9 km 1.04,26
Ilmo H 55AL, sijoitus 16. 3,8 km 42,17
Heikki H 60 AL, sijoitus 16. 3,2 km 38,04

Ilmo Leinonen

"Tuosta olisi pitänyt mennä". Ilmo ja Heikki kartan äärellä.

Satu valmistautumassa päivän kilpailuun

Penttisten perhe kuuntelemassa Topin kuulumisia

Kauden ensimmäinen väli

Kukonlaulu herättää sateiseen portugalilaiseen lauantaiaamuun. Tätä päivää on odotettu talven mittaan niin Pajulahti-hallin sinistä juoksurataa niellessä kuin Antsan kiemuroiden nousuissa. Majatalon emännän aamiainen yllättää kaikki ja antaa hyvän pohjan tulevalle päivälle. Japella ja Kimmolla on autokunnastamme ensimmäisenä lähdöt, mutta he saapuvat viimeisenä autoon. Tämä yllättää yhtä paljon kuin Huusareiden matikkapähkinä manna-reissulla. Ensimmäiseen lähtöön on aikaa reilu tunti ja välissä on 50 km mutkikkaita ja mäkisiä Alentejon pikataipaleita. Kimmon käsissä Transittimme muuttuukin Fiesta WRC:ksi ja ehdimme ennen ensimmäisen lähtöä kisakeskukseen. Itselläni on lähtö vasta parin tunnin päästä ja ehdin päästä kisafiilikseen keskusta kierrellessä.

Minuutit kulkevat kuitenkin hitaasti ja tahtoisin päästä laukkaamaan kuin kisakeskuksena toimivan hevostallin komeat lusitanohevoset. Tutkailen kuumeisena vanhaa kisakarttaa ja maasto vaikuttaa vauhdikkaalta. Kisakamat päälleni vaihdettua en huomaa edes sadetta ja aukeata piiskaava viimakin tuntuu jo lämpöiseltä Föhn-tuulelta. Olen poikkeuksellisesti etuajassa lähtöpaikkana toimivassa hevostallin sisäpihassa ja tämä suomenhevonen ehtii ravata muutaman verkkakierroksen ratsastuskentällä ennen kuin tulee kutsu siirtyä lähtövaatteen alle.

Samaan aikaan kanssani on starttaamassa Portugalin oma poika Emmanuele Abreu ja mietin onkohan hän sukua Annalle. En tunne Annan tuotantoa niin hyvin että löytäisin hänen tuotannostaan tilanteeseen sopivan kappaleen ja tyydyn kuuntelemaan päässäni lähtökellon sulosointuja. Vihdoin kuuluukin: piip, piip, piip ja kartta ympäri eteen. Ratamestari tarjoaa heti kärkeen tiukan välin ja kaupan päällisinä tullut 1:15000 kartta pitää suunnistajan hereillä. Samaan aikaan startannut naisten eliittiläinen saa koolla paremmin juonesta kiinni ja johdattaa minutkin oikeaan suuntaa. Hieman ennen ykkösvälin puoltaväliä ohitan hänet ojanylitys-piikkipuskakompleksissa ja edessäni aukeaa hiljainen savanni. Maisema saa unohtamaan suunnistuksen hetkeksi ja tajuan että eteeni ei tule polkua vaikka pitäisi. Käännän hieman oikealle ja taas natsaa. Sitten kumpareen yli ja toisen ja nyt pitäisi näkyä jotain tiheikköpuskaa. Viistoistatonnisesta johtuen etsin sitä hieman liian aikaisin, mutta viimein horisonttiin etsiytyy sopivan oloinen puska ja näkyy siellä leimaavankin joku vaikka itse lippua ei näykään. Viimein lippukin näkyy ja SI-piipit laatikosta kuuluvat vieläkin suloisimmilta kuin lähtökello. Kausi on avattu.

-Juha Hirvonen

Kuvia reissusta

Raijan haaste

Seuraavana haaste lankesi Leinosen Ilmolle, jolta Raija toivoo tarinaa rastiviikoista.

HUOLTOJOUKOISSA

Suunnistus ei ole minun harrastukseni. Se on perheeni harrastus. Perhe on minulle monin verroin enemmän kuin harrastus. Tästä elämän yhtälöstä seuraa, että minut on kytketty suunnistukseen.

Suunnistus perheen harrastuksena alkoi silloin, kun isä vei kaksi vanhinta lasta suunnistuskouluun Hyvinkäällä joskus 80-luvun puolivälissä. Kun rastit alkoivat löytyä, heräsi kilpailuvietti. Ensin käytiin harjoituksissa. Joskus reitillä hukkui kartta, joskus suunta, kerran jopa kompassikin. Joskus lapset tulivat yhdessä maaliin, kun toinen oli poiminut eksyneen sisaruksensa reitiltä mukaan.

Sirkka-Liisa ja Pekka 1990

 Oravapolkukilpailuista siirryttiin kansallisiin kilpailuihin. Ilmassa oli jo enemmän jännitystä, ainakin äidillä, joka saatteli lähtöpaikalle vuoron perään jokaista pientä kilpasuunnistajaansa. Numerolappu kiinnitettiin rintaan ja katsottiin, että rastimääritteet tulivat mukaan. Äidin mielestä paras palkinto oli se, kun lapsen hahmo ilmestyi näkyviin metsän siimeksestä. Joskus tuota palkintoa sai odottaa kauan.

Äidin osana oli myös kannustaa ja rohkaista. Aina sekään ei auttanut. Kun ampiainen hyökkäsi pienen suunnistajan kimppuun ja pisti peppuun, silloin kartasta tuli paperisilppua ja suunnistaminen sai jäädä moneksi vuodeksi.

Pauli ensimmäisissä kilpailuissaan

 Kuopuksen mielestä isonsiskon nimi oli liian vaikea lausuttavaksi. Ja ikäeroakin oli aika monta vuotta. Mutta kilpailun maaliviitoituksella hän ei jäänyt sanattomaksi, vaan kannusti siskoaan: ”Täti tänne!” Kuopuksen oma kilpailu-ura alkoi Pajulahdessa 2000-luvun alussa. Jälleen kerran äitiä jännitti enemmän kuin pientä kilpailijaa, kuinka selviytyä pois metsästä. Hyvinhän se meni. Karttaan merkittiin juostu reitti ja kommentit: ”rypäsin” ja ”hengähdys”. Se kartta pantiin kehyksiin. Tuosta kilpailusta on kulunut vuosia. Nyt kuopus kulkee kisaamassa ulkomailla eikä tarvitse äitiä saattamaan lähtöpaikalle.

Karttoja on kertynyt meidän perheeseen vuosien varrella satamäärin niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niitä karttoja luetaan yhä edelleen. Suomi on tullut tutuksi joka suunnalta. On ollut erilaisia maastoja ja erilaisia säitä. Suunnistajien huumori on aivan omaa luokkaansa. Olen oppinut nauttimaan siitä. Sateen liukastamassa savivellissä juoksevia kannustetaan: ”Porskuta, porskuta!” tai maaliviitoituksella pinkovalle miehelle huudetaan: ”Varo, tyttö juoksee ohi!”

Suunnistus on hieno harrastus. Se vaati sekä jalkoja että päätä. Ja motivaatiota. Minun motivaationi katosi kouluajan suunnistusharjoituksissa. Erityisesti arvostan sitä, että kansallisessa kilpailussa voi nähdä niin SM-tason, jopa MM-tason kilpailijan kuin harrastelijankin; vaahtosammuttimen kokoisen pienen aloittelijan tai 80-sarjassa juoksevan veteraanin puhumattakaan niistä suunnistajista, jotka ovat osittain invalidisoituneita ja jaksavat siitä huolimatta käydä kilpailuissa ja pitää yllä kuntoaan.

Vappurasteilla tavataan! Siitähän se kesäkausi taas alkaa.

-Raija Huusari

Jännitystä kotisohvalla

Olen huomannut jälleen kerran MM-hiihtoja seuratessani, että penkkiurheilu on haastavan raastava laji. Ennen Kollenin kisailuja suhtauduin suomalaisten menestymismahdollisuuksiin ’pessimisti ei pety’ – asenteella. Sprintit ja pursuitit pystyin katsomaan telkkarista puolella silmällä eikä mäkihyppyä seuratessa tarvinnut jyrsiä sormenkynsiä jännityksen takia. Kisojen katsominen oli turvallista; suomalaisurheilijoiden suoritukset eivät tarjonneet hienoja hetkiä, mutta eivät tuottaneet pettymystäkään.

Mutta sitten maanantaina naisten 10 kilometrin perinteisellä suomalaishiihtäjättärien hurjan hieno kokonaispanos ja Aikun pronssi muuttivat kaiken. Nyttemmin asenteeni on muuttunut pessimistisestä vaativaksi ja odotan suomalaishiihtäjien tuovan Oslosta mitalien lisäksi minulle kuun taivaalta. Tiedänhän itse urheilijana kuinka typerää se on. Urheilijoita kohtaan ei ole hyvä asettaa odotuksia ja paineita, vaan heidän täytyy saada tehdä se halutessaan itse. 

Kotikatsomossa urheilukilpailuja tulee jännitettyä ihan liialtikin. En oikein osaa suhtautua seuraamaani urheiluun neutraalisti, vaan elän aina mukana täysillä ja tunnen pettymyksen ja onnistumisen tunteet hetken aikaa vahvasti. Esimerkiksi Tanja Poutiaisen harmittavan MM-kohtalon jälkeen sekä eilen pompittuani ja huudettuani Ville Nousiaiselle turhaan, hoin loppuillan katsojakumppaneilleni, että miettikää kuinka paljon noita nyt harmittaa. Jonkun Suomen jääkiekkomatsin jälkeen olen joskus muutaman kyyneleenkin tirauttanut, vaikka en erityisesti jääkiekosta pidäkään. Myötätunnosta?

Vaikka penkkiurheilu tarjoaakin parhaimmillaan erilaisia elämyksiä, ovat ne kuitenkin aivan erilaisia, kuin itse urheillessa koetut. Ennen kisaa jännitystä; kutinaa vatsan pohjassa, joskus melkein pelkoa, hirveä halu päästä jo irti. Kisan aikana ei jännitä, vaan tuntuu yksinkertaisesti pahalta (tai miten sen nyt ottaa, isääni timpuria lainaten: ”maitohappo on huumetta”). Maalin tullessa kokee joko mielettömän onnistumisen tunteen, pysäyttävän pettymyksen tai jotain siltä väliltä. Onnistumisen ja pettymyksen jokainen käsittelee eri tavoin, mutta iso ero ainakin omaan penkkiurheiluuni on se, että pettymystä ei pyyhkäistä noin vaan päivässä pois. Onnistumisen merkitystä taas on vaikea kuvailla, ja joskus se voi saada urheilijan vuodattamaan enemmän kyyneliä kuin pettymys. Matti Heikkinen oli uskomattoman kultahiihtonsa jälkeen sama viilipyttymäinen analyytikko kuin yleensäkin, mutta hänkin iloitsee jättipotistaan omalla tavallaan.

Vielä yksi tarina penkkiurheilusta. Isäni ja hänen muutamaa vuotta nuorempi veljensä seurasivat aikoinaan nuorina alle kymmenvuotiaina nassikoina vuoden 1971 EM-kisoja. 10 000 metrin kisan viimeisellä kierroksella Juha Väätäisen hurja kiri vaati ekstra-kannustusta ja pojat pomppivat jännityksissään olkkarin sohvalla. Niin kävi, että Väätäinen voitti, mutta sohvan jouset menivät rikki.

Onko teillä joitain mieleenpainuvia muistoja penkkiurheilun saralta? Entä ketä veikkaatte Oslon MM-hiihtojen lopuiksi mitalisteiksi?

-Tytti Kirvesmies