Jännitystä kotisohvalla

Olen huomannut jälleen kerran MM-hiihtoja seuratessani, että penkkiurheilu on haastavan raastava laji. Ennen Kollenin kisailuja suhtauduin suomalaisten menestymismahdollisuuksiin ’pessimisti ei pety’ – asenteella. Sprintit ja pursuitit pystyin katsomaan telkkarista puolella silmällä eikä mäkihyppyä seuratessa tarvinnut jyrsiä sormenkynsiä jännityksen takia. Kisojen katsominen oli turvallista; suomalaisurheilijoiden suoritukset eivät tarjonneet hienoja hetkiä, mutta eivät tuottaneet pettymystäkään.

Mutta sitten maanantaina naisten 10 kilometrin perinteisellä suomalaishiihtäjättärien hurjan hieno kokonaispanos ja Aikun pronssi muuttivat kaiken. Nyttemmin asenteeni on muuttunut pessimistisestä vaativaksi ja odotan suomalaishiihtäjien tuovan Oslosta mitalien lisäksi minulle kuun taivaalta. Tiedänhän itse urheilijana kuinka typerää se on. Urheilijoita kohtaan ei ole hyvä asettaa odotuksia ja paineita, vaan heidän täytyy saada tehdä se halutessaan itse. 

Kotikatsomossa urheilukilpailuja tulee jännitettyä ihan liialtikin. En oikein osaa suhtautua seuraamaani urheiluun neutraalisti, vaan elän aina mukana täysillä ja tunnen pettymyksen ja onnistumisen tunteet hetken aikaa vahvasti. Esimerkiksi Tanja Poutiaisen harmittavan MM-kohtalon jälkeen sekä eilen pompittuani ja huudettuani Ville Nousiaiselle turhaan, hoin loppuillan katsojakumppaneilleni, että miettikää kuinka paljon noita nyt harmittaa. Jonkun Suomen jääkiekkomatsin jälkeen olen joskus muutaman kyyneleenkin tirauttanut, vaikka en erityisesti jääkiekosta pidäkään. Myötätunnosta?

Vaikka penkkiurheilu tarjoaakin parhaimmillaan erilaisia elämyksiä, ovat ne kuitenkin aivan erilaisia, kuin itse urheillessa koetut. Ennen kisaa jännitystä; kutinaa vatsan pohjassa, joskus melkein pelkoa, hirveä halu päästä jo irti. Kisan aikana ei jännitä, vaan tuntuu yksinkertaisesti pahalta (tai miten sen nyt ottaa, isääni timpuria lainaten: ”maitohappo on huumetta”). Maalin tullessa kokee joko mielettömän onnistumisen tunteen, pysäyttävän pettymyksen tai jotain siltä väliltä. Onnistumisen ja pettymyksen jokainen käsittelee eri tavoin, mutta iso ero ainakin omaan penkkiurheiluuni on se, että pettymystä ei pyyhkäistä noin vaan päivässä pois. Onnistumisen merkitystä taas on vaikea kuvailla, ja joskus se voi saada urheilijan vuodattamaan enemmän kyyneliä kuin pettymys. Matti Heikkinen oli uskomattoman kultahiihtonsa jälkeen sama viilipyttymäinen analyytikko kuin yleensäkin, mutta hänkin iloitsee jättipotistaan omalla tavallaan.

Vielä yksi tarina penkkiurheilusta. Isäni ja hänen muutamaa vuotta nuorempi veljensä seurasivat aikoinaan nuorina alle kymmenvuotiaina nassikoina vuoden 1971 EM-kisoja. 10 000 metrin kisan viimeisellä kierroksella Juha Väätäisen hurja kiri vaati ekstra-kannustusta ja pojat pomppivat jännityksissään olkkarin sohvalla. Niin kävi, että Väätäinen voitti, mutta sohvan jouset menivät rikki.

Onko teillä joitain mieleenpainuvia muistoja penkkiurheilun saralta? Entä ketä veikkaatte Oslon MM-hiihtojen lopuiksi mitalisteiksi?

-Tytti Kirvesmies