HUOLTOJOUKOISSA

Suunnistus ei ole minun harrastukseni. Se on perheeni harrastus. Perhe on minulle monin verroin enemmän kuin harrastus. Tästä elämän yhtälöstä seuraa, että minut on kytketty suunnistukseen.

Suunnistus perheen harrastuksena alkoi silloin, kun isä vei kaksi vanhinta lasta suunnistuskouluun Hyvinkäällä joskus 80-luvun puolivälissä. Kun rastit alkoivat löytyä, heräsi kilpailuvietti. Ensin käytiin harjoituksissa. Joskus reitillä hukkui kartta, joskus suunta, kerran jopa kompassikin. Joskus lapset tulivat yhdessä maaliin, kun toinen oli poiminut eksyneen sisaruksensa reitiltä mukaan.

Sirkka-Liisa ja Pekka 1990

 Oravapolkukilpailuista siirryttiin kansallisiin kilpailuihin. Ilmassa oli jo enemmän jännitystä, ainakin äidillä, joka saatteli lähtöpaikalle vuoron perään jokaista pientä kilpasuunnistajaansa. Numerolappu kiinnitettiin rintaan ja katsottiin, että rastimääritteet tulivat mukaan. Äidin mielestä paras palkinto oli se, kun lapsen hahmo ilmestyi näkyviin metsän siimeksestä. Joskus tuota palkintoa sai odottaa kauan.

Äidin osana oli myös kannustaa ja rohkaista. Aina sekään ei auttanut. Kun ampiainen hyökkäsi pienen suunnistajan kimppuun ja pisti peppuun, silloin kartasta tuli paperisilppua ja suunnistaminen sai jäädä moneksi vuodeksi.

Pauli ensimmäisissä kilpailuissaan

 Kuopuksen mielestä isonsiskon nimi oli liian vaikea lausuttavaksi. Ja ikäeroakin oli aika monta vuotta. Mutta kilpailun maaliviitoituksella hän ei jäänyt sanattomaksi, vaan kannusti siskoaan: ”Täti tänne!” Kuopuksen oma kilpailu-ura alkoi Pajulahdessa 2000-luvun alussa. Jälleen kerran äitiä jännitti enemmän kuin pientä kilpailijaa, kuinka selviytyä pois metsästä. Hyvinhän se meni. Karttaan merkittiin juostu reitti ja kommentit: ”rypäsin” ja ”hengähdys”. Se kartta pantiin kehyksiin. Tuosta kilpailusta on kulunut vuosia. Nyt kuopus kulkee kisaamassa ulkomailla eikä tarvitse äitiä saattamaan lähtöpaikalle.

Karttoja on kertynyt meidän perheeseen vuosien varrella satamäärin niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niitä karttoja luetaan yhä edelleen. Suomi on tullut tutuksi joka suunnalta. On ollut erilaisia maastoja ja erilaisia säitä. Suunnistajien huumori on aivan omaa luokkaansa. Olen oppinut nauttimaan siitä. Sateen liukastamassa savivellissä juoksevia kannustetaan: ”Porskuta, porskuta!” tai maaliviitoituksella pinkovalle miehelle huudetaan: ”Varo, tyttö juoksee ohi!”

Suunnistus on hieno harrastus. Se vaati sekä jalkoja että päätä. Ja motivaatiota. Minun motivaationi katosi kouluajan suunnistusharjoituksissa. Erityisesti arvostan sitä, että kansallisessa kilpailussa voi nähdä niin SM-tason, jopa MM-tason kilpailijan kuin harrastelijankin; vaahtosammuttimen kokoisen pienen aloittelijan tai 80-sarjassa juoksevan veteraanin puhumattakaan niistä suunnistajista, jotka ovat osittain invalidisoituneita ja jaksavat siitä huolimatta käydä kilpailuissa ja pitää yllä kuntoaan.

Vappurasteilla tavataan! Siitähän se kesäkausi taas alkaa.

-Raija Huusari